pelkään tuttujani!

Minulla on tälläinen kummallinen ongelma, haluaisin tietää onkohan minulla kohtalotovereita?? Eli kaikkien uusien sekä vanhojen tuttujen kohtaaminen ahdistaa eli vanhat koulu, työ ja muut kaverit joita näkee harvemmin Esim. Jos näen kaupungilla vanhan tutun kävelevän vastaan, mietin kuinka selviän tilanteesta eli mihin suuntaan lähden karkuun jotta ei tarvitse puhua.. Esim. Kun vanha tuttu soittaa en pysty vastaamaan, saatan suunnitella takaisin soittoa mutta sitäkin koitan viivyttää ja keksiä tekosyitä jotta ei tarvitse.. Esim. Jos näen naapurit pihalla, pysyn sisätiloissa koska tiedän että he yrittävät viritellä keskustelua.. Esim. Jouduin kaupassa kassalle jossa vanha tuttuni oli töissä, esitin että en tunne häntä.. Minulla on muutama erittäin hyvä ystävä joihin olen yhteydessä päivittäin, myöskään sukulaisten tapaamisessa ei ole ongelmaa, ainoastaan suuremmissa sukujuhlissa.. Perusluonteeltani olen avoin, rohkea ja äänekäs. Kun joudun tilanteisiin joista kirjoitin esimerkit niin keskustelen asiallisesti ja se ei ole ongelma, ainoastaan tilanteeseen joutuminen on, joten ennemmin välttelen sitä.. Kaverini ovat jo alkaneet huomauttelemaan tästä ja olen itsekkin tajunnut tämän pahenevan entisestään.. Ainiin, olen 25v

joskin minulla se on lieventynyt viime vuosina. Olen itse tullut siihen tulokseen, että syynä on roolihämmennys.



Syynä on myös se, että haluan pitää yksityisyyteni aika tarkasti. En ole mennyt Facebookiin ja mieluiten olen hyvien ystävien kanssakin vain yhden kanssa kerrallaan.

Saanko vielä kysellä onko ongelmasi pahentunut/helpottunut iän myötä tai jollain konstilla? Tuntuu että itsellä vaan pahenee ja alkaa haitata elämää tosissaan:(

Nro 3: kertoisitko mitä tarkoitat roolihämmennyksellä? Itse olen facebookissa mutten ole pystynyt käymään siellä yli kuukauteen, koska pelkään sielläkin tilanteita joissa joku puolituttu ottaa kontaktia..



Ap

Ongelma on helpottunut iän myötä. Kotona olo lasten kanssa karaisi, kun väkisinkin lähiseutu alkoi kuhista puistotuttuja. Alan helposti juttelemaan ihmisten kanssa ja ajaudun sitä kautta tuttavaksi jonkun kanssa. Sitten tämä tuttavuus alkaa ahdistaa. Ystävystyn nimittäin todella hitaasti ja valikoidusti.

Nyttemmin olen oppinut, että tuttava on tuttava ja omia asioita ei tarvitse kertoa yhtään enempää kuin itsestä tuntuu hyvältä. Pelkkä moikkaaminen riittää. Tuttavaa ei tarvitse kutsua ikinä kylään eikä muutakaan, jos ei tunnu siltä ja kutsuistakin voi kieltäytyä ystävällisesti. Tämä oivallus on helpottanut elämää ja nykyään harvoin tuttavien tapaaminen enää ahdistaa. Työroolin kautta tulleet tuttavuudet saattavat edelleen hämmentää, jos tapaammekin vapaa-ajalla tai jossain muussa roolissa.

nro 3

Saanko vielä kysellä onko ongelmasi pahentunut/helpottunut iän myötä tai jollain konstilla? Tuntuu että itsellä vaan pahenee ja alkaa haitata elämää tosissaan:(

Tänään viimeksi ajattelin, että lähtisinko käymään kaupungilla, mutta sitten päätin etten mene, sillä en halua törmätä yhteenkään tuttuun siellä. Eli mulla alkaa vissiin rajoittamaan jo normaalia elämää tää pelko.

jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden pelkoa tuo on. pieni paniikkihäiriönpoikanen tms.

onko teillä muuten itsetunto kohdillaan, vai onko alemmuudentunnetta?

itsellä joskus vähän samanmoisia tuntemuksia, mutta olen pyrkinyt menemään vain näihin tilanteisiin.

jos näen tutun, moikkailen vaan ja saatan jopa smalltalkata. joskus tule semmoinen fiilis, että kun naapuri on ulkona, niin en pysty menemään viemään roskia, kahemaan postia tms, tulee jonkinlainen ahdistus ja paniikkihäiriöntyylinen. joskus jopa kaupan kassalla. mutta kun menen tilanteeseen, niin se menee ohi.

olen nyt semmoisessa asemassa, että oeln tosi paljon esillä, joten jännää että vieläkin näitä tilanteita tulee. eikä niinkään vieraiden, vaan puolituttujen tai vanhojen tuttavuuksien kanssa.

te sitten toimitte niissä tilanteissa??

itse koen parhaaksi vain paeta paikalta..

on ollut se suurin peikko minulle. Jopa omalle äidille soittaminen on ollut vaikeaa (oikeastaan mies on ollut ainoa, jolle soittamisesta en ole noina kausina stressannut)



huomaan, että ahdistus tuollaisissa tilanteissa on ollut suurinta silloin, kun minulla on ollut stressaava elämäntilanne (ei siis välttämättä mitään isoa kriisiä vaan pelkästään vaikka todella kiireinen syksy töissä). Luulisin että ainakin omalla kohdallani tosiaankin sairastan jonkun asteista paniikkihäiriötä, jolle stressi altistaa.



Nyt elämä on rentoa ja ahdistus on suurelta osin poissa! :-)

tuo olisi voinut olla minun kirjoittamani!

lohduttavaa että en ole yksin tämän ongelmani kanssa



ap