Hienoa, että joku vielä puolustaa uskonnon opetusta

vieraskynä: Oman uskonnon opetus edistää eri katsomusten välistä dialogia

15.10.2009 3:00

A A Antti RäsänenLassi Pruuki



Suomalaisen koulupoliittisen keskustelun kestoaiheita on uskonnonopetuksen luonne: tulisiko koulussa opettaa kaikille yhteistä uskontotietoa vai pitäytyä nykyisessä oman uskonnon opetuksessa? Tähänastisessa keskustelussa ei ole juuri käynyt ilmi, minkälainen oppiaine kaikille oppilaille yhteinen uskontotieto olisi, joten väittely on pitkälti lukkiutunut juupas–eipäs-akselille.



Yhteisen uskontotiedon etuna olisi varmasti eri uskontoa ja katsomuksia edustavien oppilaiden kohtaaminen, jota voi pitää hyvin perusteltuna tavoitteena yhteiskunnan antamassa uskontokasvatuksessa. Monissa kunnissa yhteiseen oppiaineeseen siirtyminen ratkaisisi uskonnonopetuksen taloudellisia ja opetuksen järjestämiseen liittyviä käytännöllisiä kysymyksiä.



Uskontotiedon vaarana on kuitenkin aineen rajautuminen pelkästään uskontojen kuvailuun ja luokitteluun. Tällöin uskontotieto edustaisi koulukasvatuksessa aivan uudentyyppistä oppiainetta. Siinä pysyttäydyttäisiin vain tiedossa, kun yleensä oppiaineissa tavoitellaan myös kokonaispersoonan, tunteiden, asenteiden ja toiminnan ulottuvuutta.



Ajatus pelkkien tietojen opiskelusta on utopistinen: modernin oppimistutkimuksen valossa se ei ole mahdollista eikä edes toivottavaa. Tietoa ei koskaan opiskella tai opita puhtaana, vaan se liittyy aina emootioihin, asenteisiin ja toimintavalmiuksiin.



Uskontotiedon objektiivisuus osoittautuu harhaksi myös siinä, että arvot ovat läsnä jo oppisisältöjen valinnassa. Myöskään opettajan toiminta ei voi olla täysin arvoista riippumatonta, vaan hänen oma suhteensa uskontoon heijastuu siihen väistämättä.



Uskontotiedon ottamista kaikille yhteiseksi oppiaineeksi on perustelu erityisesti sillä, että se edistäisi suvaitsevaisuutta ja oppilaiden kykyä ymmärtää erilaisia uskontoja ja katsomuksia. Perustelu on kuitenkin siltä osin kyseenalainen, että suuren tietomäärän omaksumiseen tähtäävä opiskelu saa oppilaan ulkoistamaan opiskeltavan sisällön itsestään, ei sisäistämään sitä.



Tällöin oppilas ei välttämättä ymmärrä uskonnon syvintä olemusta ja merkitystä yksilölle ja yhteisölle. Uskontotietoa voisi verrata kotitalousopetukseen, jossa vain luettaisiin eri maiden ruokakulttuurien reseptejä mutta varottaisiin ruoanlaittoa ja syömistä, tai vieraan kielen opetukseen, jossa tutustutaan kielen sanoihin mutta varotaan itse puhumista.



Oman uskonnon ymmärtäminen ja oman uskonnollisen identiteetin reflektointi on tärkeä pohja muiden uskontojen ja katsomusten ymmärtämiselle. Oppilas, joka on tietoinen omasta uskonnostaan ja sen vaikutuksista kulttuurissa ja yhteiskunnassa, voi asettua tasaveroisena kanssakäymiseen toisten kanssa monikulttuurisessa yhteiskunnassa.



Dialogissa ei tällöin ole kysymys väljähtyneestä vakaumuksettomuudesta tai aatteettomuudesta vaan merkityksellisestä keskustelusta, joka nousee aidosta kiinnostuksesta ja kunnioituksesta toisen erilaisuutta kohtaan. Uskonnoista, aatteista ja maailmankatsomuksista on mahdotonta käydä dialogia, elleivät osapuolet ole selvillä siitä, mitä he itse edustavat.



Oman uskonnon opetus on siis hyvä pohja katsomusten väliselle dialogille. Nykyisen koulun katsomusopetuksen haaste on kuitenkin siinä, miten luodaan tilaa ja edellytyksiä eri uskontoja ja katsomuksia edustavien oppilaiden keskustelulle ja kohtaamiselle.



Nykyistä uskontokuntasidonnaista käytäntöä on arvosteltu siitä, että siinä toteutuu lapsen vanhempien eikä lapsen oma tahto. Tämä koskee kuitenkin koko koulukasvatusta, jossa toteutuu lasten vanhempien ja yhteiskunnan kasvatusoikeus.



Lasten toiveiden ottaminen koulupoliittisen suunnittelun lähtökohdaksi saattaisi kyseenalaistaa myös muita oppiaineita ja luoda aivan uusia. Koulun oppiainevalikoima ei kuitenkaan voi määräytyä lasten mielen mukaan, vaan sen tulee perustua demokraattiseen päätöksentekoon siitä, mitkä ovat "kunnon kansalaisuudelle" sekä työssä ja elämässä selviytymiselle välttämättömiä ja hyödyllisiä tietoja ja taitoja.



Nykyinen koulun uskonnonopetus on selvästi irtautunut kirkon opetuksesta ja perustuu yhteiskunnassa tärkeiksi arvioituihin perusteisiin.



Uskonnollisuus on ihmisen persoonallisuudessa alue, joka liittyy keskeisesti hänen kokemaansa elämän mielekkyyteen ja elämän jäsentämiseen. Uskonto on keskeinen identiteettiä luova ja sitä säilyttävä tekijä. Se tukee parhaimmillaan kokonaishyvinvointia, mikä on yhteiskunnan antaman kasvatuksen tehtävä.



Nykyinen uskonnonopetusmalli tekee oikeutta myös uskonnollisille ja katsomuksellisille vähemmistöille tavalla, joka ei ole kaikille yhteisessä uskontotiedossa mahdollinen. Samalla koulu ja oman uskonnon opetus auttavat myös maahanmuuttajien kotouttamisessa, sillä tutkimukset osoittavat, että oma uskonto toimii merkittävänä turvarakenteena uudessa kulttuurissa.



Uskonnonopetuksella on myös kriittinen tehtävä sekä suhteessa oppilaan omaan uskontoon että suhteessa muihin uskontoihin ja katsomuksiin. Oppilaan on tärkeää oppia arvioimaan niin uskontoihin ja katsomuksiin sisältyviä positiivisia piirteitä kuin heikkouksiakin. Uskonnonopetus voi ohjata oppilasta laajemminkin ympäristössään ja yhteiskunnassa vallitsevien arvojen kriittiseen pohdintaan.



Koulu ei saa olla vain tietoyhteiskunnan tarpeiden palvelija, joka tuottaa oppilaista pääomaa talouden raaka-aineeksi, vaan sen tulee pitäytyä perustehtävässään ja tukea oppilaiden monipuolista kasvua tasapainoisiksi ihmisiksi. Uskonnonopettajat korkeasti koulutettuina ammattilaisina ovat tässä tärkeä voimavara.





Räsänen on Joensuun yliopiston uskonnonpedagogiikan professori ja Pruuki Helsingin yliopiston uskonnondidaktiikan



yliopistonlehtori.