Olenko ainoa, joka koen

maha, suppareita jne.) vaan arki jatkui niinkuin aina ennenkin - imuroin hankalatkin paikat, kannoin kauppakassit, hoidin lapset + kerhokuljetukset kävellä paarustaen liitoskipuineni... Kysymyksiä voinnistani ei juuri kuulunut eikä myötätuntoa herunut. Apua tuli vasta kun pyysin/käskin miestä jotakin tekemään.



Ja kun vauva syntyi, alkoi arki kotona jo heti sairaalasta paluu iltana. Mutta ihan hyvä isä mieheni on aina ollut ja tulee aina olemaankin, ehkä ei kovin ajattelevainen ja empaattinen minua kohtaan, lapsia kohtaan kyllä.

hyvä mies on, tekee kotihommia ja on lasten kanssa, mutta haluaisin silti, että olisi henkisesti läsnä tämänkin odotuksessa ja kuuntelisi ajatuksiani, huoliani, varsinkin kun vaikea raskaus. En niinkään kipuja valittelisi, mutta henkistä; pelkoja yms. Mutta jos puhun, niin mies sanoo, et sithän sen näkee. Oliskin niin helppoa.