Surua ja syyllisyyttä

Tämä ei kai ihan tarkalleen kuulu tälle palstalle, mutta koska en ole rekisteröitynyt, kirjoitan tämän osion alle. Haluan vain purkaa ajatuksiani ja ehkä löytää kohtalotovereita...



Vielä kesällä olin onnellisesti raskaana, mikä päättyi keskenmenoon. Kyseessä oli yllätysraskaus ja keskenmenon jälkeen sovimme mieheni kanssa, että lasta yritetään uudestaan ensivuoden puolella. Sinänsä asia on ok ja lapsi kuuluu suunnitelmiin, mutta minulla on mitä vahvin tunne siitä, että en ehkä ikinä pysty synnyttämään omia lapsia. Pelolle ei sinänsä ole muita perusteita kuin tuo keskenmeno, tuulimuna- ja kohdunulkoisten raskauksien suuri määrä lähisuvussa ja teininä teetetty abortti. Ehkä tuntemukseni on vain syyllisyyttä ja jonkinlainen keskenmenon jälkeinen puolustusreaktio...



Viimeisen kuukauden sisällä todella moni lähipiiristäni on ilmoittanut olevansa raskaana ja tietysti niissä tilanteissa törmään tähän omaan suruuni. Tunnen myös tavatonta syyllisyyttä siitä, että omien täyttymättömien lapsihaaveideni vuoksi en pysty riemuitsemaan muiden onnesta. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Raskausuutinen saa minussa aikaan ensin onnittelujen tulvan ja sitten surun, viimeksi aloin itkemäänkin.



Miksi sitä ei pysty hyväksymään, että lapset tulevat aikanaan? Miksi sitä pitää surra ja itkeä tuhruttaa, vaikka kenenkään toisen onni ei ole minulta pois? Miksi jokainen raskaus tuntuu ajoittain kuin suolalta haavassa - kirvelee, vaan ei vuoda?



Nimim. Sadie78