Vauva-ajan ahdistuksesta..

Minusta tuntuu etten rakastanut lastani heti synnytyksen jälkeen. Ainakaan läheskään samalla tavalla kuin nyt. Oikein huono omatunto jäänyt asiasta. Toki vauva sai vastasyntyneenä läheisyyttäni ja tuli hoidetuksi, mutta oli myös paljon isänsä kanssa enkä minä viihtynyt kotona 24/7. Siis en viihdy nytkään ihan KOKO aikaa, mutta paljon paremmin kuin silloin. Harva äiti haluaa kotoa useammaksi tunniksi pois 1kuisen luota? Minä halusin..



Voikohan sillä olla osuutta asiaan, että synnytys yllätti minut täysin!!?? En tod. ikimaailmassa olisi voinut kuvitella sitä kipua, tuskaa ym. Synnytys oli pitkä, aika vaikea ja erittäin kivulias. Voiko olla, että jotenkin alitajuisesti " syytin vauvaa siitä kivusta" ? Tällaisesta olen ainakin kuullut joskus joltakin.



Nyt lapsi (1v.) tulee minulle päivä päivältä rakkaammaksi enkä olisi voinut alussa kuvitella kuinka paljon voi omaa lastaan rakastaa!! Ihan sydämessä tuntuu :) Kun lapsi oli noin puoli vuotias, pystyin vasta rakastamaan häntä ihan oikeasti, silloin se välittäminen oli vasta sellaista aitoa.



Toivon vaan, ettei lapselle jäänyt mitään traumoja vauva-ajasta! Kyse siis esikoisesta.. ja toisen tahtoisin nyt jo, kova vauvakuume :) Odotan, että pääsen nauttimaan mahd. seuraavasta vauva-ajasta ihan toisella tavalla, itsevarmempana ja viisaampana.



Onko muilla ollut samanlaisia tunteita?