Rehellisesti (pienten lasten äidit): epäilitkö olevasi masentunut ensimmäisen vuoden aikana?

enkä vieläkään tiedä et onko tää oikeesti niin vakavaa et pitäis hakea apua vai ootella vaan et helpottaa itekseen

Olen kyllä lähes puolet elämästäni, noin 18-vuotiaasta lähtien ajoittain epäillyt olevani masentunut, mutta tuskin olen kovin vakavasti sitä ollut, kun aina kuitenkin jotenkin murheen alhosta noustaan. =)

mutta tajusin, että kävin ehkä läpi jonkin kriisin elämässäni - minusta tuli äiti! Olen sitä 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa - olen siis vastuussa hänestä koko ajan. Kyllä mulle ainakin otti lujille!

Luulin itsekin sitä masennukseksi, mutta kun se sitten laantui koko ajan lapsen kasvaessa niin ehkä se henkinen stressi ja väsymyskin sitten väheni ajan karttuessa...

Kaikki se elämänmuutos vaikutti yleiseen jaksamiseen - väsymys, kyllästyminen pelkästään kotona olemiseen, ei omaa aikaa...

vastaus: en

enkä uskonut kun lääkäri väitti että mulla on keskivaikea masennus (lapsen ollessa 9kk tai jotain). ajattelin että mulla oli huono päivä menossa kun täytin sitä kaavaketta jonka mukaan se sitten " diagnoosin" teki, ja niin varmaan olikin. enää en tunne oloani kurjaksi, lapsi on 1v 6kk. ...ja toinen tulossa, masennun sitten ensi kesänä taas.

aikana epäilin olevani masentunut. Ja kai sitä olikin vähän baby bluesia. Ei senkummempaa kuitenkaan, koska pystyin ihan itse omassa päässäni järkeilemään asian ja " toipumaan" itsenäisesti.



Tiedä sitten, miten sitä olisi osannut hakea apua, jos olisi oikeasti ollut tosi masentunut.

syntymän jälkeen. Olin koko ajan jotenkin jännittynyt, siis tietyllä tapaa ahdistunut, mutta paremmin sitä tunnetta kuvasi se, että olin joka hetki kuin olisin menossa esiintymään lavalle. Poltin tupakkaa, vaikka imetin , ja normaalitilassa en missään nimessä polttaisi imettäessä tai raskaana, tai muutenkaan pienen vauvan kanssa. Pelkäsin hysteerisesti lintuinfluenssaa ja aloin kerätä jotain hiton valmiusvarastoja sitä varten... Niin ja pelkäsin vauvan olevan vammainen ja mulla oli pakkoajatuksia sen vauvan suhteen (mitään pahaa en koskaan sille tehnyt)



Eli olin TODELLA sekaisin (omalla mittapuullani) tokan vauvan syntymän jälkeen. Enkä kyllä tajunnut sitä silloin yhtään. Mutta mulla on molempina raskauskertoina hiukset tummuneet ja taas synnytyksen jälkeen vaalenneet, ja mulla tuo paluu normaaliksi tapahtui samoihin aikoihin, kun hiukseni taas alkoivat kasvaa normaalin värisinä. (Mulla siis näkyy hiuksissa selvä raja kasvussa kun n. 3 kk synnytyksen jälkeen hormoonitoiminta palautuu ennalleen)

Minulla oli itkuinen, valvottava vauva, ja olin lopen väsynyt ja mielialat vaihtelivat, mutta en epäillyt olevani sairaalloisen masentunut. Olin ollut masentunut aikaisemmin elämässäni, ennen lapsen saamista, ja sen perusteella tiesin, mitkä olisivat masennuksen merkit itselläni. Masentuneena olisin apaattinen, yksinäisyyteen vetäytyvä ja täysin saamaton, mutta esikoisvauvaani hoitaessani jaksoin yllättävän hyvin kaiken: nukutusmaratonit, monen tunnin kantamiset jne. Liikuimme paljon kodin ulkopuolella ja kävimme jopa kerhoissa, joissa oli vieraita äitejä, mitä en masentuneena tekisi.



Ensimmäisen lapsen saaminen on poikkeuksellinen elämäntilanne, enkä ihmettele, että elämänmuutos, hormonit ja unenpuute saavat jotkut epäilemään, perusteettakin, että heidän mielenterveydessään on jotain vikaa. Olen silti sitä mieltä, että jos oikeasti kokee ettei jaksa, niin on parempi puhua siitä jollekulle eikä jäädä ihmettelemään, että olenkohan minä nyt ihan oikeasti masentunut.

No samapa tuo, en ole myöskään toisen lapseni vauva-aikana kuvitellut olevani masentunut, vaikka silloinkin olen ollut väsynyt. Lapseni syntyivät suht pienellä ikäerolla, ja toisen lapsen vauva-aikana en kerta kaikkiaan ehtinyt miettiä moisia. 10