" Apua kannattaa hakea" - mutta saako sitä?

Meillä on erityislapsi (mm. dysfasia, mahd. asperger) jonka kanssa on välillä ollut tosi hankalaa. Hän ei mm. kestä siirtymätilanteita eikä pettymyksiä ja niihin reagointi on yleensä aivan liian voimakasta, itkua, huutoa, nyrkin näyttöä jne.. Lapsi on jo kohta 10-vuotias ja nämä raivarit ja mielenilmaisut ovat aikalailla kiusallisia ja rasittavia.



Soitin kolmisen viikkoa sitten kasvatus- ja perheneuvolaan, josko sieltä saisi neuvoja ja tukea tällaisen erityislapsen kasvatukseen. Muita lapsia ollaan pystytty kasvattamaan maalaisjärjellä mielestäni kohtuullisen onnistuneesti, mutta tämän erityislapsen kohdalla ei maalaisjärki tahdo riittää... On kaikenlaisia kysymyksiä joihin kaipaisi vastausta; mitä lapselta voi vaatia, mitä on kohtuullista ja mikä taas kohtuutonta vaatia, miten lapsen saisi säätelemään omaa käytöstään, ettei raivoa estottomasta jossain julkisella paikalla.. Jos käsken raivarin tullen olemaan hiljaa niin jääkö lapselle tukahdettuja tunteita jotka sitten purkautuvat jollain muulla ikävämmällä tavalla joskus. (Siis kertyykö paha olo jos sitä kieltää näyttämästä.) Ja monia muita kysymyksiä risteilee mielessä eikä niihin oikein löydä itse vastauksia vaikka kuinka yrittäisi järkeillä.



Toinen asia on se että joskus olisi hyvä purkaa mieltään omaan jaksamiseen liittyvistä asioista. Lapsella on takanaan 7-vuotinen tutkimus- ja terapiarumba ja YHDEN AINOAN KERRAN koko aikana on yksi puheterapeutti kysynyt että mitenkäs me vanhemmat jaksamme tämän kaiken keskellä. (Ymmärsi ehkä sen takia kysyä että hänellä itselläänkin on erityislapsi.) Pakkohan se vain on jaksaa, mitä kävisi jos ei jaksettaisi.



Perheneuvolasta sanottiin että seuraavana päivänä on kokous ja siellä katsotaan voitaisko meitä auttaa ja kuka työntekijä siihen ryhtyy. Yhteyttä luvattiin ottaa kokouksen jälkeen. Ei ole mitään kuulunut. Vaikka meillä ei ole päihde- tai väkivaltaongelmia perheessä, emmekö täytä avunsaannin kriteerejä? Täällä on mahdotonta saada esim. kodinhoitaja-apua jos ei ole tällainen ongelmaperhe. (Joskus olisin tarvinnut kodinhoitajaa-apua leikkaukseen menon takia - en saanut, pitäisi olla em. ongelmia.) En ala apua kerjäämään, olemme tähänkin asti selvinneet niin kai jotenkin selviämme jatkossakin, päivä kerrallaan. Onneksi raivareiden välillä lapsi vaikuttaa onnelliselta, on kiltti ja kaikille hyvää tahtova. Ehkä siis olemme edes osittain olleet kasvatuksessa oikeilla jäljillä...



Aina sanotaan että apua kannattaa hakea ennen kuin tilanne on liian paha, mutta saako sitä ennen kuin on aivan loppu ja jotain peruuttamatonta on tapahtunut?



Terveisin eräs erityislapsen äiti