Eroperheen (pienet) lapset. Miten oireilevat? Hyviä näkemyksiä kaivataan!

Lasten isän käytös sopii 100 %-sesti täydellisen narsistin kuvaan, eli käyttää ihmisiä hyväkseen, teeskentelee tunteita, ei tunne empatiaa, pröystäilee ja nostaa itseään muiden yläpuolelle. Osaa kuitenkin hoitaa lasten perusasiat kuntoon; ruuan ja vaatteet. Vaikka tapaa lapsia säännöllisesti ja suht. pitkiä aikoija kerrallaan, olen kuitenkin melko varma siitä, että suhde lapsiin ei ole erityisen tiukka. Lapset eivät tunnu luottavan isäänsä; ilmeisesti jatkuvat muutot ja uudet naiset lapsineen ovat syöneet perusturvallisuuden tunnetta.



Uskon, että luonani lapset tuntevat olevansa turvassa. En minä jatkuvasti heille huuda! On huonoja päiviä ja hyviä päiviä, aivan kuten muillakin. Sosiaalinen piirimme on ihan kohtuullisen laaja, eli lapsilla on ystäviä. Harrastamme yhdessä monenlaisia asioita - lapsilla on myös omia harratuksiaan, joiden määrää kasvatan iän myötä. Lapseni saavat olla lapsia; juosta ja leikkiä, enkä kuormita heitä omilla harmeillani (pl. huonojen päivien alakulo). En siis takerru lapsiini, ainakaan omasta mielestäni.



Taakka tuntuu hetkittäin raskaalle siksi, että teen kaiken aikaa parhaani, mutta silti epäilen ettei lapsilla ole hyvä olla. Olosuhteisiin isän luona en voi vaikuttaa eikä isä edes halua tapaamisten aikaisista tapahtumista minulle puhua; keskusteluvälit meillä on, mutta keskustelemme vain välttämättömimmät asiat. Isän uusi nainen on ilmeisen mustis, ja jos puhelimessa intoonnumme liikaa keskustelemaan, tulee nainen keskeyttämään.



Tietenkin uskon, että myös ydinperheissä on ongelmia, jotka jättävät jälkensä lapsiin. Eronneiden vanhempieni toilailuja seuranneena haluaisin tarjota omilleni vakautta ja turvallisuutta - toki voisin alkaa suhteeseen miehen kanssa, jos korkeat kriteerini täyttävä alfauros elämääni astelisi ;)



Jos jaksatte kommentoida & kirjoittaa omia ajatuksianne yh-arjesta ja lasten kärsimyksen ehkäisystä, olen kiitollinen :)



ap

Erottiin kun tyttö oli 3v. (vuosi sitten). Alussa tyttö kyseli että millon isä muuttaa takasi, tai millon me muutetaan isän luo. Muutaman kerran on sanonut että on ikävä isää, viimesin kesälomalla kun oli isästään erossa 4vk. Ihan yksittäisiä kertoja on sanonut ettei halua isän luo ja kerran sanoi että haluaa muuttaa isän luo asumaan ilman minua. Puoli vuotta sitten kun kysyin tytöltä ketä kuuluu hänen perheeseen, vastaus oli että minä, sinä ja isä. Viime viikolla kysyin asiaa uudestaan niin vastasi että sinä ja minä. Kun kysyin eikö isä kuulu, niin vastasi siihen että isän perheeseen kuuluu vaan Mari (exän uusi avokki). Eikä tyttö omasta mielestään kuulu isänsä perheeseen.



Mitään isoja kiukkuja ja itkuja ei ole ollut, eikä mitään taantumia (yökastelu tms.) Mutta voihan ne tulla myöhemminkin. Olen pyrkinyt pitämään lapsen elämän mahdollisimman samanlaisena kuin se oli ennen eroa. Sinnittelen minipalkallani tässä ylihintaisessa asunnossa että lapsella on edelleen se sama koti ja samat kaverit pihalla. Myös päiväkoti pysyi samana, vaikka oman vuorotyöni takia olisinkin saanut paikan vuoropäiväkodista. Lapsi näkee isäänsä jopa enemmän kuin ennen eroa, tai ainakin viettää enemmän aikaa hänen kanssaan.



Toivon todella että kaikki se mitä olen tehnyt lapsen eteen,on ollut hyväksi.

ovat levottomia, ja uusperheessä tuntevat itsensä ulkopuoliseksi. Mutta monet asiat johtuvat varmaankin isän ja äidin ongelmista jo liiton aikana- ja joku syyhän sillä erolla usein on; se että toinen on vaikka pahasti keskenkasvuinen- ja on sitä usein myös eron jälkeen. Kaikille asioille ei vain voi mitään.



Minä en tuntis häpeää siitä että lapseni on erolapsi, päinvastoin pyrkisin kasvattamaan hänen itsetuntoaan sellaisena, millainen hän itse on.



Mielenkiinnosta muuten kyselen; onko kukaan kyennyt sellaiseen ratkaisuun että asutaan eri osoitteissa asumuserossa- hoidetaan se oma "sinkkuelämä" muualla ja hoidetaan lapset mahdollisimman paljon yhdessä?? Siis että uusioperhekuvio väistyy lasten perheen eduksi ja sen sijaan että lapset ravaa kämpästä toiseen vanhemmat ravaavat toiseen kämppään seurustelemaan, mikäli suhde löytyy?



Kuinka kauan tällainen on toiminut, voisiko toimia???

(puoli vuotta). Lapset 1 v. ja 4 v. eivät oireile yhtään mitenkään. Vanhempi joskus sanoo minulle ikävöivänsä isää. Sitten taas kun menee isän luokse, sanoo ettei tahdo mennä, koska isä tiuskii hänelle (minkä tekeekin, sen tiedän). On just tuommoinen isä kanssa, että oma elämä kiinnostaa lapsia enemmän.



En tiedä sitten, miten oireilevat isompina.



Minusta tuntuu, että nykyään on niin tavallista olla eroperheen lapsi, ettei sitä näe oikein mitenkään. Jos lapsella on esim. koulussa jotain ongelmia, niiden selvittelyn yhteydessä voi tietysti tulla esiin että on eroperhe. Toisaalta samanlaisia ongelmia voi olla myös yhdessä pysyneiden vanhempien perheessä kasvaneilla lapsilla. Ei tämä asia enää leimaa ketään.

Aina tulee vastaus, että hyvin sujuu, ei oireile, kun kysyn ystäviltäni lasten tilannetta. On muka hienoa, että lapsi ei oireile erosta. Pään puskaan työntämistä, sanon minä.

Silloin häntä alkoi enemmän harmittaa vanhempiensa ero.

joutuuhan hän toisesta vanhemmastaan eroon. Edessä on ikävää, itkemistä, sinnittelyä, yökastelua ja mitä vaan. Vaikka aikuisten parisuhde olisi ollut kuinka riitaisa ja vaikea tahansa, lapsi tulee silti ikävöimään. Ja on vanhempien asia pysyä aikuisina, pitää lapset lapsina eikä sekaannuttaa jokaiseen riitaan.



Kertookohan lapset isin luona, että ei halua olla äidin luona kun äiti huutaa? Huomioksi vain. Ja isi voi tiuskia siksi, ettei näyttäisi todellisia tunteitaan, syvää ikävää lapsia kohtaan



Ja jos aikuinen ihminen etsii uutta elämänkumppania, ei kai mitään narsismia ole. Toki en jokaiselle yrityskerralle lapsia esittelisi. Jos kolmen vuoden jälkeen nainen elää vain lapsilleen, se on omituista.

puuttuu täysi empatia asiaan.



Minullakin on narsistinen mies, ja tyypillistä juuri heille on tämä tiuskiva puhetyyli: lapsen puheet, toimet ja kaikki muu haittaavat miehen OMIA toimia, joten lapsista tulee häiriötekijöitä. "Isi pelaa nyt tietokonepeliä", "anna isi nyt kattoo telkkaria, älä viitti puhua samalla" jne.



Oikeassa kutonen on, että lapset oireilee aina. Aina. Joko ulospäin tai sisäänpäin. Jos äidillä on raskasta niin lapset pyrkivät olemaan vaivattomia, eivätkä välttämättä näytä äidille omaa suruaan.



Kyllä nainen saa elää lapsilleen. Se on epäitsekästä sitoutumista. Lapset ovat pieniä vain hyvin hyvin pienen hetken. En itsekään - jos nyt eroaisin - etsisi kumppania. Ihan riittävästi ollut hoitamista tuossa isossa käenpojassa, joka sotkee enemmän kuin liuta lapsia.

Ap kuitenkin ehkä tarvitsisi hiukan apua arkeen tai tunteiden käsittelyyn. Vaikka lastenkin on toki hyvä nähdä, etteivät aikuiset ole tunteettomia robotteja.



On tietysti upeata, että jollakulla on ollut niin hyviä parisuhteita, ettei voi ymmärtää, että toisenlaistakin on. Me kaikki emme ole niin onnekkaita.

Jo pelkkä vanhempien ero on lapsille kova paikka, ja jos siihen vielä tulee päälle lähivanhemman ihmissuhdesekoilut, baarissa juoksemiset ja lapsen kotiin muuttava vieras ihminen, niin soppa on valmis.

Meillä oireet tuli melkoisella viiveellä, olisiko tulleet 2v-3v erosta. Jokainen lapsi luonteelleen omalla tavalla - joku vetäytyy, joku on agressiivinen jne. Ja vanhempien omat elämäntilanteet varmasti vaikuttaa, että miten se pääsee esiin, milloin ja millä tavalla. Ja tietysti tuommoisen narsistin kanssa voi kysyä, että loppuuko oirehdinta ihan koskaan, jos nyt isä on jatkuvasti narsisti (eihän oikea narsisti sellaista ominaisuutta saa itsestään pois).



Väittäisin kyllä, että ei ne opettajat erota eroperheen lapsia, jollei se asian käsittely ole aktiivisesti päällä tai ellei esim. siirtymiin liity tiettyjä ehkä normaaleitakin kuvioita. Ja jos opettajaa jossain vaiheessa tapaat, niin voithan kysäistä, että tuntuuko heistä, että lapsi oireilee. Muussa tapauksessa luota itseesi ja jos lapsi joskus haluaa jostain asiasta haluaa puhua, niin puhu hänen kanssaan. Se että ero, toinen vanhempi jne. eivät ole tabuja helpottaa lapsen elämää - hänenhän ei tarvitse silloin omassa kotonaan elää kaksoiselämää. Ja eiköhän noita asioita saa käsitellä lapsen kanssa aina uusissa elämänvaiheissa ja lapsen iän kehittyessä aina uudestaan. Loppumaton suo siis.



Sellaisen kommentin heitän tähän vielä, että mieti myös sitä lapsiisi omaa omistautumista, että päästätkö lapset heidän "omaan elämään" heidän ikäkauteensa sopivalla tavalla. Eroperheissä joskus luonnollinen elämä ei pääse toteutumaan, kun molemmat vanhemmat pitävät kiinni lapsesta niin kovasti. Kuusivuotiaalle pitäisi alkaa tulla kohta omia kavereita jne. Eihän tuossa halimisessa, lukemisessa ja ulkoilussa ole mitään vikaa, en sitä sano! Mutta jos tunnistat sen, että ne ovat sellaisia ihan vaateita sekä sinulle että lapsille, niin sitten kannattaa pysähtyä. Monesti molemmat erovanhemmat ovat niin tärkeitä siitä, että saavat olla lapsiensa kanssa niin täysillä, että lapset ihan unohtaa tutustautua omin nokin ympäristöön, kavereihin jne. Siinä mielessä tuo omistautuminen lapsille hivenen särähti mun korvaan, itsekin olen tuota asiaa aktiivisesti työstänyt.

lapset selviävät hyvin elämässään ja toisille kasaantuu ongelmia.

Perheissä joissa eroneet vanhemmat pystyivät eron jälkeen kutakuinkin säilyttäämään asialliset välit, eli ei pahoja riitoja lasten kuullen, ei toisen vanhemman haukkumista jne. Yhteistä huolehtimista lapsista vaikka eivät enää asukaan samassa taloudessa,lapset selvisivät erosta paremmin.

Kertookohan lapset isin luona, että ei halua olla äidin luona kun äiti huutaa? Huomioksi vain. Ja isi voi tiuskia siksi, ettei näyttäisi todellisia tunteitaan, syvää ikävää lapsia kohtaan

Kannattaa huomioida se, että lapsi voi tosiaan jutella ihan toista isänsä luona.. Näin ainakin meillä eli miehen lapsi kertoi kuinka ikävää on äidin luona, haluaa muuttaa isän luo ja kuinka äiti ei huomioi mitenkään, suosii uutta pikkusiskoa ja isäpuolikin syrjii. Miehen kanssa mietittiin että onko tämä kaikki totta? Voiko tilanne tosiaan olla tuo, noin kurja? Ja suoraan kysyminen lapsen äidiltä ei välttämättä toisi rehellistä vastausta. Muutama vuosi sitten päädyttiin sitten siihen, että lapsi muuttaa meille.. Ja nyt olen pari kertaa kuullut vahingossa lapsen juttelua äidilleen, miten täällä on kurjaa eli nyt tilanne onkin kääntynyt toisinpäin.

Tässä tapauksessa ainakin lapsi on oireillut nimenomaan hakemalla huomiota paljon, välillä tuntuu että mikään ei riitä.. Vaikka kuinka vietetään aikaa yhdessä ja jutellaan päivän tapahtumista jne. niin heti kun teemme jotain muuta saamme kuulla että ikinä ei mitään tehdä yhdessä tai lapsi väittää, että haluamme olla vain miehen kanssa kahdestaan.. Ja samat jutut tietysti äidistään ja isäpuolestaan. Olisi helppo uskoa, että äiti tai isäpuoli ei huomioi tarpeeksi lasta, mutta nyt kun olen nähnyt tämän saman tapahtuvan meillä, niin kyse ei ole siitä että ei saisi huomiota. Äidillä, isällä, äitipuolella eikä isäpuolellakaan ei saisi olla mitään omia harrastuksia tai menoja tai lapsi kokee sen hylkäämisenä.

On muuten todella vaikea tilanne. Toki paljon on hyviäkin hetkiä, mutta tosiaan tuo huomionhaku on ja pysyy näin vuosienkin jälkeen. Ja jotenkin sen näkee lapsesta, miten ei vain luota aikuisiin.

Eli sitähän se toinen vanhempi usein haluaa kuulla, että toisen vanhemman luona ei ole kivaa ja lapsi haluais olla sen luona. Kyllä se lapsi sen hoksaa. Parempi olla välittämättä siitä mitä lapsi puhuu kun on kylässä toisen vanhemman luona. Ei se lapsi varmasti itsekään aina tiedä mitä pitäisi sanoa jotta aikuiset olisivat mielissään.

olemalla aika itkuherkkiä ja takertuivat suuresti minuun. Kun pääsin itse sinuiksi eron ja uuden elämäni kanssa, muuttuivat myös lapset. Kun kotiolot olivat kunnossa ja äiti tasapainossa, oli lastenkin helpompi olla. Ovat olleet hoidossa useammassa eri paikassa ja aina on tullut palautetta reippaista ja avoimista lapsista. Itse olen myös ollut avoin ja kertonut reilusti tilanteemme. Lasten isällä oli heti eron jälkeen uudet kuviot ja aikaa lapsille ei ollut juurikaan. Sitten kun tilanne tasaantui (lue: uusi suhde vakiintui) ja lapset mahtuivat taasen kuvaan ja tapaamiset säännöllistyivät, niin lapset ovat olleet paljon rauhallisempia. Tietysti äidin luona aina ikävä isää ja isän luona äitiä. Nyt kun tietävät tarkkaan milloin on isän/äidin luonaoloa, pystyvät keskittymään täysillä siellä paikassa missä ovat.

Itse jatkoin elämää ja lapsille esiteltyjä miesystäviä on ollut. Siitäkin toki opin, että liian aikaisin ei kannata esitellä. Vasta kun tietää, että suhteesta oikeasti tulee pidempiaikainen. Lapseni ovat tykästyneet miesystäviin tosi nopeasti ja kun suhde lopahtanut, niin lapset kaipailleet perään.

Omat lapseni eivät ole ainakaan leimaantuneet millään tavalla. Tarhoista ja koululuokista löytyy aina useampia eronneiden vanhempien lapsia, lapsia jotka tehty "yksin", vahinkolapsia ja vaikka mitä. Ei siis kannata edes ajatella sitä, että lapsesi jotenkin "leimaantuisivat". Mutta kannattaa luottaa kasvatusalanasiantuntijoiden ammattitaitoon ja ottaa avoimin mielin vastaan heidän tarjoamansa apu, jos jotain hämminkiä on.

"menestystarinoita", joiden mukaan kaikki sujuu hienosti, lapset eivät oireile ollenkaan, lapset ovat sopeutuneet kahden kodin välillä ramppaamiseen ilman mitään ongelmia, kaikki järjestelyt toimii ja elämä loistaa uusien kumppanien ja näiden lasten kanssa...



Olen kuunnellut ja kuunnellut näitä tarinoita lähes sanattomana: Kuinka entisistä niin empaattisista ja lapsistaan välittävistä äideistä on eron myötä tullut niin itsekkäitä, välinpitämättömiä ja sokeita oman lapsensa suhteen?! Vai onko totuus lapsen pahasta olosta yksinkertaisesti niin vaikea kohdata, ettei sitä uskalla edes ajatella?