Lapselle raivoaminen/huutaminen mietityttää.

Kaksivuotiailla on suorastaan ihmeellinen kyky kaivaa meistä itsestämme samanikäinen lapsi esille. Minä nakkasin kerran silloin kaksivuotiaaseen esikoistyttäreeni turhautuneena pienen muoviauton seinään, mistä se kimposi sen lapsirukan otsaan. Vieläkin on syyllinen olo, vaikka se on valtiotieteen maisteri nykyisin.

On tietysti ihan paikallaan miettiä vanhempana omaa käytöstään ja pyrkiä muuttamaan sitä tarvittaessa. Se kaksivuotias on niin mahdottoman pieni, ja hänen elämänkokemuksensa vähäistä ja itsehallinta olematonta. Ei hän tee mitään pahuuttaan, vaikkakin mustasukkaisuus vauvaa kohtaa raatelee ja hänen tekisi toisinaan mieli vaientaa se kiusankappale. Jos sen kaksivuotiaan näkee impulssiensa kanssa kamppailevana pienenä ihmisenä, jaksaa ehkä suhtautua häneen pitkämielisemmin.

Kuvaat kuitenkin iloista ja hauskaa lasta, joka ei vaikuta lainkaan traumatisoituneelta. Hän tietää olevansa rakastettu, vaikka äidiltä kärähtääkin käämi toisinaan.

kiitos tästä maanläheisestä ja huojentavasta vastauksesta edellisen vanhemman kysymykseen! Tilanne on nimittäin meilläkin tuttu, ja vaikka olen jo huomannut pientä edistymistä omassa tunnepuolessani, on kiukuttelevan ja varsinkin aggressiivisen lapsen kanssa toimiminen hankalaa. Itse yritän soveltaa ns. "märehtijämentaliteettia", eli en puutu ihan kaikkeen kolttoseen vaan olen läsnä ja koitan pysyä rauhallisena etäännyttämällä itseni akuutista ärtyisyydestäni. Puutun lasten (miltei 3 v. ja 1v.4 kk) kinoihin vain jos on pakko.

Olipa erinomainen vastaus alkuperäiselle kysyjälle ja kaikille meille muillekin 'ei niin täydellisille' vanhemmille. Huojentavaa luettavaa.

Kiitos vastauksesta. Tätä olen myös pohtinut, monia kertoja. Välillä on pinna niin kireellä, että huudan takaisin huutavalle lapselle ja käyttäydyn itse kun tuo 2,5 vuotias. Onneksi meitä on näköjään muitakin joiden pinna on välillä tiukilla.

Tsemppiä.

Huomaan keskustelusta, etten onneksi ole tunteineni yksin. Aina kun käämi kärähtää ja tulee sanottua kovaan ääneen, on jälkeen päin paha mieli. Ja sanonkin sen lapselle, pyydän anteeksi , suukotan ja halaan. Ajattelen kuitenkin, että on parempi olla lapselle läsnä, hyvine ja huonoine tunteineen, ja aidosti omana temperamenttisena itsenäni. Meillä myös kaksi pientä, pian 3 ja 1,5 vuotiaat ja huomaan, että eniten käämini kärähtää tilanteissa, joissa isompi "kiusaa" pienempää. Olen miettinyt, että tuleeko kiukku pintaan silkasta huolesta suojella sitä pienempää(kin). Vaikka huojentaa lukea. että muillakin menee maltti, en silti pidä oikeana raivota pikkulapselle. Kun keksisi keinon purra hammasta vielä himpun lujempaa ja ratkoa tilanteet rauhallisella äänellä.

Muistetaan rakastaa kovasti niitä pikku riiviöitä, eikö?

...keskustelu tuntuu niin tutulta, itselläni on myös kaksi lasta, kahden vuoden välein syntyneet. Nykyisin isompi on jo koulussa ja pienempikin jo viisi. Muistan silti elävästi ajat aiemmin, ja tuo vauva/taaperoikä oli todella "haastavaa". Ymmärrän täysin teitä, joilla välillä "kilahtaa", muistan elävästi vastaavat tilanteet aikanaan.



Mutta... omalta osaltani muuttaisin yhden asian jälkeenpäin jos voisin...Toivon että olisin aikanaan useammin ajatellut kuinka pieni se isoveli kaksivuotiaana oli. Kuopus taas on saanut olla pieni aivan rauhassa...Eli tarkoitan että pidin isoveljeä aina jotenkin isompana, kuin nyt jälkeenpäin siskoaan samassa iässä. Isoveljeltä vaadin reippautta ynnä muuta jo paljon aiemmin kuin siskoltaan. Vähän tilanteenkin pakosta kun kädet loppui välillä kesken. Lapset on (oikeasti) niin vähän aikaa pieniä, myös ne perheen "isot" lapset. Varsinkin valokuvista sen jälkeenpäin havahtuu huomaamaan... Annetaan isosisarustenkin siis olla pieniä ja tarvitsevia :-).



Lämpöä marraskuuhunne ja pitkää pinnaa!

Juuri näin mullakin on, pieni joutunut kasvamaan tosi nopsaan isoksi. Väillä huudan paljon. Huutamiseen saa kierteen aikaiseksi, niistä pääsen yleensä pois ja menemällä itseeni iltaisin ja puhumalla kavereilleni.

Joka ilta halaan ja sanon: minä rakastan sua pienokainen ... hyvää yötä.

Näköjään joku kirjoitti kysymyksen minun puolestani...



Näin jälkeenpäin olen todennut, että osa raivostumisistani ja huutamisistanijohtui väsymyksestä, osa turhautuneisuudesta kotona, ja osa siitä, että reagoin itse kuin olisin ollut perheen itsekeskeinen pikkulapsi, enkä vieä aikuinen. Ikää on lähemmäs 40 v... Osin kyse oli siitä, että kun on huutanut vastaavissa tilanteissa aikaisemmin, ikäänkuin opin reagoimaan sillä lailla jatkossakin, jokainen huutokerta vahvisti käyttäytymismallia.



Voin lohduttaa, että siitä on mahdollista päästä irti, mutta lapsi varmaan ehti saada opppimis- ja kasvuprosessini aikana pahoja traumoja. Tunnen vahvaa syyllisyyttä asiasta. Aluksi tiedostin, että toimin väärin ja tajusin, että huutamisen pitää loppua. En vain kyennyt hillitsemään itseäni, ja siitä alkoi tulla kommentteja jo läheisiltäkin. Tästä tiedostamisesta kesti n. puoli vuotta siihen, että pystyin vähentämään hermostumisia ja nykyään tajusin juuri jokin aika sitten, että en enää ole huutanut oikeastaan olenkaan, vaikka lapsella on 3 v uhmaikä ollut meneillään pitkään.



Itselläni melkein mikään muu ei auttanut, kuin se, että sain lainaksi kasan kasvatusaiheisia kirjoja. Sinällään niiden opeista ei ollut ihmeempää hyötyä, enkä edes muista mitä aihetta ne käsittelivät..., mutta hyöty oli siinä, että alopin suhtautumaan hermostumista aiheuttaviin tilanteisiin analyyttisemmin, teoreettisemmin. Sillä lailla ilmeisesti pystyin nousemaan tilanteen yläpuolelle ja säilyttämään hermot, eli reagoin enemmän analyyttisellä järjellä, enkä kenkilökohtaisesti tunteella. Toivottavasti tästä on apua muillekin!

Tulin näille sivuille etsimään keskustelua juuri tästä aiheesta. Ihanaa kuulla, että ei ole ainut ärjyjä.



Minä olen ollut aikaisemmin hyvin kärsivällinen äiti, mutta noin vuosi sitten, kun esikoinen oli melkein 3 ja nuorempi vajaa 1, olin pitkään lasten kanssa yksin miehen työ- ja rakennuskiireiden takia. Sen aikajakson aikana aloin myös huutaa isommalle. Sen jälkeen olen alkanut hermostua useammin ja nyt kohta 4 vuotias kysyykin, miksi äiti on ärjy. Siinä sitten sydän syrjällään kadun niiiiiin hirveästi suuttumistani, että itku meinaa tulla. Huutamista ei tapahdu päivittäin, mutta useamman kerran viikossa. Joka ilta päätän, että huomenna en huuda, mutta usein en pysy päätöksessäni. Suurimmat riidat koskevat pukemista ja päiväunia. Isompi kun ei viitsi millään pukea, vaikka hyvin osaa. Ja päiväunille meno on ollut kiistakapulana jo yli vuoden. Perhepäivähoitajakin on tosi väsynyt noista samoista asioista taisteluun. Mutta en vaan saa kierrettä loppumaan. Joskus, kun olen menettänyt hermoni, olen jättänyt isomman karjumaan eteiseen pukemisineen yksin ja lähtenyt pienemmän kanssa ulos odottamaan, jotta en alkaisi huutamaan. Näin vaatteet menee päälle, mutta hirveän itkun kanssa. En tiedä, onko pahempaa jättää hänet yksin turhautumisineen vai jäädä paikalle ja huutaa? Miten muut kokevat tämän?

Hei! Meillä myös ärjytään. Olen 2v pojan äiti. Lapsi välillä koittelee rajojaan ja siinä sivussa myös äiti - huutamisessa.Ja varsinainen ongelma on pukeminen. Aikani jaksan pysyä tyynenä mutta kun veitikka pistää kaikilla voimillaan hanttiin ja huutaa, parkuu, välillä käkättää saaden minut tuntemaan oloni kertakaikkiaan voimattomaksi niin pinna palaa ja huutamalla yritän saada pukemisen sujumaan. No eihän se auta. Tiedän sen. Jotenkin vaan en saata käsittää sitä etten pärjää noin pienelle ihmiselle, olenhan paljon isompi ja pitäisihän minulla olla edes jonkinlainen auktoriteetti voimassa. Itkuhan pojalla tulee ja joskus minullakin kun on niin paha mieli huutamisesta. Hävettää että alennuin taas. Kohta poika varmaan miettii että kuinka hän voi tiúkan paikan tullen nojata äitiinsä kun äidillä päreet roihuaa jo pelkästä pukemisesta. Viime aikoina olen alkanut puremaan hammasta. Huudan sisäänpäin. Ajattelen, että tämä loppuu joskus. Koitan näyttää välinpitämättömältä pojan rimpuillessa sukkahousun toinen lahje puettuna (sekin usein väärässä jalassa kaiken sähläämisen takia).



En aikanaan arvannut äitiydessä olevan näitä hetkiä jolloin omasta sisimmästä nousee esiin joku nukkumassa ollut huutava peto. Koitan jaksaa ymmärtää, ei poika piruile tuossa iässä tahallaan. Ehkä hän kesän jälkeen on unohtanut kaiken pukemiseen littyvän rimpuilun. Sitä odotan=)

Täällä nuorimmainen jo 4 v, joten pahimmat karikot ohitettu. Myötätuntoa jakaen sanon, että ei meilläkään aina ole pienille huutamatta oltu, varsinkaan silloin kun verenpaine on korkealla (oikeasti, vaikuttaa suoraan pinnaani), väsymys tai stressi on kauhea. Silloin on hyvä vaikka sulkeutua vessaan ja ottaa lasi vettä keräten itsensä.

Mutta lapsen kanssa olen huomannut, että on paras muuttaa toimintatapoja totaalisesti, jos näyttää että aina tulee samasta asiasta riita. Näyttää siltä, että kaava toistuu, ikäänkuin se olisi opittua, molemmin puolin. Siihen alkaa molemmilla ikään kuin ehdollistua ikävä tunnelataus ja molemmat toimivat sen mukaan. Tuntuuko oudolta? Olen itse järkeillyt, että lapsi ei muuta tapojaan, ellen minä muuta niitä ensin. Miten se lapsi voisi alkaa tuon ikäisenä tietoisesti muuttamaan käytöstään, eihän hänellä ole edes taitoa tehdä sitä?

Meillä siihen on siis auttanut ensinnäkin aika, eli otetaan 15 min tai 30 min aikaa lisää pukemiseen tai päiväunille menoon. Muutetaan rutiinit kokonaan, eikä edes käytetä samoja ilmaisuja "nyt on aika tehdä x y" vaan heitetään asia mieluummin hauskaksi. Jos lapsi on leikkimässä juuri prinsessaa, heittäydytään mukaan asiaan "prinsessa lähtee nyt käymään kaupassa, mitähän hän laittaisi päälle?" pojalle voi keksiä rallikilpailun, jossa yhden kierroksen jälkeen laitetaan pit stopilla uusi vaate päälle. Huomaatteko idean? ei lähdetä tekemään rutiineista tylsiä, jotka keskeyttävät lapsen hauskat puuhat vaan jatketaan leikkiä toiseen suuntaan. Sitten kun lapsi on isompi, voidaan ottaa hänet mukaan miettimään, mitä pitäisi tehdä kun maito on jääkaapista loppu. Jospa hän itse keksisi että pitää mennä kauppaan. 3-4 vuotias on jo innolla avulias ja tärkeänä kantaa omaa kauppakassiaan, eikä tarvitse ottaa asioita vakavasti ja aikuisen maailman lailla. Sen kyllä ehtii tehdä myöhemminkin.

Minulle iski kuin salama jossakin Meidän perheen lehdessä esitetty asia, että lapsella kehittyy empatia todella myöhään, olikohan joskus 8 vuotiaana. Ajatelkaa, miten se 2 vuotias voisi edes käsittää, että kun ruoka on loppu, pitää mennä kauppaan? Hänen maailmansa on paljon simppelimpi ja hän katsoo asioita omien linssiensä läpi. Hänen toimiaan ohjaa aikuinen, ei hänen järkeilynsä tai moraalinsa, niitä ei tahdo oikein vielä edes olla.

Malttia sinulle iso aikuinen

t. EK

Hei! Meillä myös ärjytään. Olen 2v pojan äiti. Lapsi välillä koittelee rajojaan ja siinä sivussa myös äiti - huutamisessa.Ja varsinainen ongelma on pukeminen. Aikani jaksan pysyä tyynenä mutta kun veitikka pistää kaikilla voimillaan hanttiin ja huutaa, parkuu, välillä käkättää saaden minut tuntemaan oloni kertakaikkiaan voimattomaksi niin pinna palaa ja huutamalla yritän saada pukemisen sujumaan. No eihän se auta. Tiedän sen. Jotenkin vaan en saata käsittää sitä etten pärjää noin pienelle ihmiselle, olenhan paljon isompi ja pitäisihän minulla olla edes jonkinlainen auktoriteetti voimassa. Itkuhan pojalla tulee ja joskus minullakin kun on niin paha mieli huutamisesta. Hävettää että alennuin taas. Kohta poika varmaan miettii että kuinka hän voi tiúkan paikan tullen nojata äitiinsä kun äidillä päreet roihuaa jo pelkästä pukemisesta. Viime aikoina olen alkanut puremaan hammasta. Huudan sisäänpäin. Ajattelen, että tämä loppuu joskus. Koitan näyttää välinpitämättömältä pojan rimpuillessa sukkahousun toinen lahje puettuna (sekin usein väärässä jalassa kaiken sähläämisen takia).

En aikanaan arvannut äitiydessä olevan näitä hetkiä jolloin omasta sisimmästä nousee esiin joku nukkumassa ollut huutava peto. Koitan jaksaa ymmärtää, ei poika piruile tuossa iässä tahallaan. Ehkä hän kesän jälkeen on unohtanut kaiken pukemiseen littyvän rimpuilun. Sitä odotan=)