Äitejä jotka ovat ollet raskausajasta saakka yksinään vauvan kanssa

(13v sitten tammikuussa) tuollaisessa tilanteessa. Synnytyksessä oli mukana äitini, olemme aina olleet läheisiä ja kokemus lähensi meitä entisestään.



Olihan se rankkaa aikaa, mutta toisaalta myös tosi ihanaa... poika oli neljän vanha, kun aivan yllättäen elämäämme käveli mies, joka otti meidät omakseen ja nykyisin olen melkein "suurperheen mamma" - meillä on esikoiseni lisäksi kolme yhteistä tenavaa.

Miten meni... No, oishan se ollut kivaa jos se puoliso olisi ollut jakamassa raskauden ja synnytyksen. Mutta ihan hyvin meni kuitenkin. Onneksi on läheisiä ystäviä joilta pystyy kysymään neuvoja ja apua.

Synnytyksessä oli mukana läheinen ystäväni. Se oli meille molemmille tosi hieno kokemus! :)

Kyllähän siinä raskaudessa monta kyyneltä vuodatettiin, mutta myös monta ilon hetkeä mahtui mukaan. En ole katunut päivääkään päätöstäni pitää lapsi miehen lähdöstä huolimatta.

Tsemppiä! :)

Ikä painaa päälle eikä ole sellaista miestä löytynyt kenen kanssa pesä rakentaa. Mietin jo tosi nuorena et minä haluan ehdottomasti lapsia, mutta miehen ei tarvitse asua meidän kanssa saman katon alla :)

Jos jään pitkäksi aikaa odottamaan vakituista miestä, minulla jää lapset saamatta ja sitä katuisin loppuelämäni!

jo toistamiseen samassa tilanteessa. Ja tavallaan omasta tahdostani. Ekasta olimme ehtineet silloisen mieheni kanssa jo laittaa kattilat jakoon ennen kuin edes plussasin, ja lapsen pitäminen oli täysin oma päätökseni. Lähinnä siksi, ettei ollut syytä olla pitämättäkään... Nyt tämä toinen on hyvin samanlainen tarina, paitsi että raskaaksitulon mahdollisuus oli minimaalinen, ehkäisyn PITI olla kunnossa. Eli tämä oli toisin kuin ensimmäinen, virallisesti täysin vahinkoraskaus (ei sitä ekaakaan tekemällä tehty, olimme olleet miehen kanssa melkein kymmenen vuotta yhdessä ja lähes koko ajan ilman ehkäisyä "tulee jos on tullakseen"-mentaliteetilla, ja kun ei lasta näkynyt niin katsoimme ehkäisynkin turhaksi..).



Kumpaakaan lapsista en kuitenkaan miellä vahinkolapseksi, jokainen synnyttänyt käsittänee, ettei yhtään lasta synnytetä vahingossa... =) Raskaus oli vahinko, mutta lapsen pitäminen harkittu päätös.



Ekan kanssa jännäsin kovasti miten pärjään yksin, ja tietysti surinkin sitä ettei isää kiinnostanut olla kuviossa mukana ollenkaan. Silloin vielä neuvolassa ja kaikkialla tuputettiin sitä isä-juttua koko ajan.. Synnytyksessä oli mukana äitini, ja kokemus itsessään ei varmasti olisi ollut yhtään erilainen, oli mukana kuka vaan. Pikkuvauvan kanssa oli rankkaa, mutta pärjäsin ihanien isovanhempien avulla mielestäni ihan hyvin.



Nyt rv 40+4 ja tuo esikoinen on kolmevee. Tämän haluan puskea maailmaan yksinäni, ja vaikka välillä mielessä kummittelee vauva-arki uhmaikäisen kanssa, niin olen ottanut sen asenteen, että itse lähdin tähän peliin mukaan ja vastuuntuntoisena aikuisena minun on tarjottava lapsilleni parasta itseäni, enempään en pysty.



Esikoisen isä ei edelleenkään ole kuvioissa, tämän toisen isä ainakin omien puheidensa mukaan tulee olemaan. Virallisesti kuitenkin olen siis yh.



Pointtini; kaikesta selviää, eikä kannata murehtia sellaisia asioita joille ei enää mahda mitään, pitää vaan pelata parasta mahdollista peliä saamillaan korteilla. Muuhun ei ihminen pysty.



=)

jonka isä ei ole ollenkaan mukana kuvioissa. Aluksi raskaus oli shokki (vaikka olenkin jo reilusti yli 30 v), mutta onneksi vanhempani, sisareni ja ystäväni ottivat uutisen yllättyneen iloisesti vastaan. Raskausajasta osasin nauttia vasta lopuksi, kun pääsin pois töistä äitiyslomalle. Synnytyksessä tukena oli siskoni.



Äitiysloma ja hoitovapaa oli elämäni parasta aikaa, työssäollessa on välillä rankkaa yksin hoitaa päiväkotihakemiset, juoksevat asiat ja laatuaika lapsen kanssa. Rakastan kuitenkin lastani yli kaiken enkä ole sekuntiakaan katunut päätöstä pitää lapsi. Olen kiitollinen tukijoukoilleni satunnaisesta lapsenhoitoavusta ja iloitsen siitä, että minulla on myös ystäviä, joilla on lapsia (ystäväperheen kanssa otamme vastaan myös uuden vuoden).



Onnellista odotusaikaa ja ihanaa elämää teille.



p.s. Oletko lukenut Eve Mantun kirjan Musta tulee perhe?

esikoisen kohdalla oli mies rinnalla mutta tokassa raskaudessa mies oli tukena, ja olisi tullut synnytykseenkin mutta en halunnut. minä olin onnellinen raskausaikana ja synnytyskin meni helposti 1,5h vauva-aika rankkaa vaativa vauva, esikoinen mustis jne. mutta isä (sama) kuvioissa ja välimme hyvät vaikka erottiinkin juuri ennen kuin tein positiivisen testin

kivasti menee ja olen luottavainen tulevaisuuden suhteen. En ole itkenyt miehen puutetta. Huonot puolet: ei ole ketään, ketä voisi käskyttää ja juoksuttaa asioilla ja käyttää maksumiehenä ;) Toisaalta kiva, kun ei ole ketään kenen kanssa riidellä. Aika harmonista tämä yksin odottaminen siis. Minulla ei ole ollut mitään suuria tunnekuohuja. Synnyttämään menen yksin, minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä, eihän siitä kauaa ole, kun isiä ei edes päästetty synnytyssaliin.

kun tukihenkilöni ei yöllä herännyt yllättävään soittoon ja lapsi syntyi niin nopeasti ;)



Mikäli synnytys tai siis avautuminen ja se aika ennen ponnistusta ei pitkity, ei siellä ketään tarvitse. Jos aikaa kuluu, on tietysti kiva jos on seuraa.



Minulla tukihenkilö ehti sitten pesemään tulevan kummilapsensa!

Ekan kanssa olin vielä naimisissa, mutta siä oli uljkomailla. Toisen kanssa oltiin erottu ja kakkonen oli iloinen yllätys. Nyt hoidan arkea kahden lapsen kanssa yksin. Ihan hyvin pärjätään.

miehestäni, ja jolle ei oikeudessa olisi annettu tapaamisoikeutta jos olisi ollut sitä hakemassa.

Kyseessä aina muuttumistaan lupaava alkoholiongelmainen mies, AA:t ja muut ottanut aina uskotellakseen että muuttuu kun olen ollut eroaikeissa. Sitten kun tuli "se viimeinen" pisara niin en enää jatkanut hänen kanssaan.



Erotessamme olin jo raskaana, mutta olin valmis pitämään ja kasvattamaan lapsen vaikka heitä oli kolme, joista vanhin 4-vuotias.



Synnyttämässä olin jo tottunut olemaan yksin, hakijana kotiin ovat olleet vanhempani ennenkin miehen juhliessa, joten ei ihmeempää muutosta entiseen.



Erosin kirkosta koska en jotenkin olisi jaksanut monien sukulaisten mahdollisia "voivotteluja" ristiäisissä. Keskityin kolmen pienen lapsen hoitoon ja meistä tuli läheiset toisillemme.



Mies ei maksanut koskaan elatusmaksuja, ei ollut edes kirjoilla virallisesti missään että viranomaiset olisivat saaneet järjestettyä syntyvän vauvan elatustuen. Kahdesta ensimmäisestä sain, mutta kun olin ehtinyt viranomaisille ilmoittaa kuka on lapsen isä, vaativat he häntä allekirjoittamaan. Ei mennyt..



Ei auttanut muu kuin ottaa pieni vauva mukaan omaan työhöni, jossa kolmen lapsen hoito onnistui samalla kun ansaitsin elantomme. Olin jo perustanut oman yksityisen puistotätitoiminnan, jossa olin lasteni kanssa kahdesti päivässä.



Ajokorttia tai autoa ei ollut, bussiliikennettäkään ei mennyt, joten matkat joskus koettelivat kun yhteen suuntaan n.1,5km.



Isommat leikkivät muiden lasten kanssa vauvan nukkuessa. Puistossa nukkui valvonnassani muutama muukin vauva koska kaikilla ei ole parvekkeita jossa nukuttaa jos ei muuten ulkoiluteta.



Lapsia sai olla yhtensä 25 johon sisältyivät omat lapsenikin. Oma yritykseni toimi hyvin ja sain monivuotiset ystävät lasten vanhemmista ja lapsista.



Koskaan en ole katunut "ilman" isää syntynyttä lastani, olen matkustellut kaikkien kolmen kanssa ja viettänyt vapaa-aikani heidän kanssaan. Toki lasten sairastelujen aikaan oli saatava lapsille hoito, itse en voinut olla puistosta pois.



Sukulaiset ja välillä vanhempani auttoivat, ja muistan kuinka joskus pakkasella lapesni yskiessä puistossa otti eräs äiti hänet kotiinsa lömpimään jättäessään terveen lapsensa puistoon. Myös joskus saimme mennä valmiiseen ruokapöytään erään puistolapsen kotiin (pitkä matka käydä kotona muutama tunti) ennen iltapäiväakaa, ihania ihmisiä on ollut.

Käsittääkseni ihan hyvin on mennyt, mutta sillä on paljon tukiverkostoa ympärillä. Synnytyksessä ei ollut ketään mukana.

Ihan hyvin meni odotusaika, kerroin jo ekalla soitolla vauvan olevan ylläri, ja neuvolantäti vaan tokaisi että ilman noita ylläreitä monelta jäisi lapset saamatta :)



Minulle tämä on 2. lapsi, esikoinen jo 9v, silloisessa kihlaussuhteessa toivottuna syntynyt. Nyt 1,5v juniori ylläri tapailusuhteessa. Molempien isät tapaavat säännöllisesti joka 2. vkonloppu lapsiaan, maksavat elatusta jne.



Juniorin odotus oli kyllä vähän erilainen ekaan verrattuna, kun neuvoloissa ym kävin yksin, ja kun pelotti niin ei ollut ketään kotona tkemassa. Kiitokset rakkaalle ystävälle joka sitten toimi puhelinapuna vaikka keskellä yötäkin, ja synnytyksessä oli mallikkaasti apuna, soitin kun piti alkaa synnärille lähteä ja ajoissa ehdittiin :)



Ehkä ainoa mitä pidän ikävänä kokemuksena, oli avautumisvaihe kotona, yksin. Kivuliaat supistukset, lenkillä käynti jne...siinä olisin tukea kaivannut.



Mutta en kadu, hyvin meni ja menee edelleeh vaikka yh olenkin.