Lue keskustelun säännöt.
Kertokaa miten voin elää elämääni normaalisti vaikka tätini on sairaalassa?
03.04.2009 |
Ajattelen häntä ihan koko ajan, mitä teenkin. Sairaus on vakava ja repsahdus huonompaan voi tapahtua ihan koska tahansa ja jopa kuolema saattaa tapahtua melkolailla hetkenä minä hyvänsä. Saa lääkkeitä, mutta hoito on nyt vain palliatiivista.
Mulla on lapset, mies, työ... Teen oman elämäni asioita vain pinnallisesti ja ajatukset on samalla tädissäni. Viikonloppuisin pääsen käymään (huomenna taas lähden), viikolla soitellaan tiheästi.
Lääkärit sanoivat että elinaikaa on noin 1 päivä - 4 kuukautta.
Tätini on sekä tätini että kummitätini ja samalla oman lapseni kummi. Lapsena vietin kesät aina tätini luona ja ollaan muutenkin oltu aina todella läheisiä. Tädilläni ei ole omia lapsia joten olen hänelle ollut tavallaan kuin oma tyttö.
Tää on niin ahdistavaa aikaa. Miten olette muut jaksaneet vastaavassa tilanteessa?
Kommentit (5)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kummitätini ja samalla minulle tärkein ihminen sairasti syöpää, joka oli levinnyt rinnasta maksaan ja aivoihin. Hoitaa ei enää voinut.
Me soiteltiin lähestulkoon joka päivä. Yritettiin jutella mukavia ja välillä itkettiinkin. Sitten kun sain kerrottua kuinka tärkeä ihminen hän minulle oli (ja hän kertoi minulle omat tuntonsa minusta tai suhteesta minuun), jutustelut helpottuivat. Ja oma olokin helpottui. Joka päivä oli mielessä.
Välillä sitä eli ihan sumussa, mutta väliin taas olin oma iloinen itseni.
Sitten kummitätini nukkui pois vajaa vuosi sitten. Edelleen mietin häntä joka päivä. Meni pitkän aikaa, että aioin soittaa hänelle (siis huomaamatta). Pikku hiljaa kuitenkin helpottaa. Ikävä on silti.
ei sinun tarvitse elää elämääsi normaalisti. Elät raskasta aikaa. Vaihe on kuitenkin ohimenevä. On hyvä, että olet paljon tekemisissä rakkaan tätisi kanssa. Kuitenkin osaat pitää myös tietyn rajan ja tiedät omat velvollisuutesi. Sinun on muistettava myös oma perheesi. Jos sinusta tuntuu, ettet jaksa työssäsi voit keskustella siitä lääkärin kanssa. Koska ihminen on sinulle tärkeä on luonnollista, että koet tilanteen ahdistavana. Sinulla on oikeus surra ja käydä läpi tunteesi. Tunteet, kaikenlaiset, ovat elämän suuri rikkaus. Tädilläsi on suuri vaikutus elämääsi ja näin tulee aina olemaan.
Minä olen melkolailla samassa tilanteessa kuin sinä, paitsi että sairaalassa on oma äitini. Toivoa kotiinpääsystä ja toipumisesta ei juuri enää ole. Sairaus on ollut tiedossa jo pitkään mutta silti asiaan on vaikea sopeutua.
Minua auttaa ajattelu, että nyt omat lapseni tarvitsevat minua. He toki tietävät, että mummi on todella sairas mutta en voi jo ihan heidän takiaan vaipua suremaan västämätöntä. Suren sitten, kun sen aika on, ja siihen saakka käymme piristämässä mummia niin usein kuin pystymme.
Ja pahimpaankin olen jo varautunut ajattelemalla, että myös kuolema kuuluu elämään, vaikka sitä on vaikea hyväksyä. Lasteni elämä jatkuu joka tapauksessa, ja he tarvitsevat arkea ja äitiään.
Tämä toimii minulla, toivottavasti tästä on edes hieman apua.
Tätisi kuolee huolehdit tai et.