Ihmettelen, etta onko tama totta?? Kun osa aideista tallakin palstalla on aina niin yltiooptimistisia ja onnellisia. Esim. tuo viesti, missa kysyttiin muuttuuko elama ku tulee

ja ei mitään kriisejä takana. Onnellisia ollaan, vaikka aina en jaksa olla aurinkoinen. Kuka olisi? Mutta mitään valittamista ei ole.

Vasta oli ukon kanssa puhetta, että miten jotku valittaa, että lapsen jälkeen muuttuu kaikki ja oma elämä hajoaa.

Meillä siis toinen lapsi potkii vasta mahassa. Mutta näin yksilapsisen perheen äitinä en allekirjoita sitä omallakohdallani että vauva- ja taaperoarki (meillä 1,5 v. poika) olisi todella rankkaa ja raskasta. Meidän poika on helppo tapaus, mutta tottakai hänenkin takiaan on jouduttu öisin heräilemään, on kiukkukohtauksia yms. Mutta kai mä osasi sitten jonkin verran asennoitua kun tämä arki ei loppujen lopuksi ole yllättänyt pahasti. Ja mikä on tosi tärkeää jaksamisen kannalta, niin se, että vuorottelemme mieheni kanssa lapsenhoidossa. ELi jos jompikumpi on umpiväsynyt tai haluaa käydä jossakin itsekseen, niin sanoo siitä, ja toinen hoitaa lasta.



Tietty koliikkitapaukset ja ne, joissa äiti hoitaa yksin lapsen tai lapsikatraan, on varmasti rankkoja tapauksia. Mutta tällainen " tavallinen" arki ei, kunhan siis saa myös sitä omaa tilaa joskus.

on missään lapsiperheissä ruusun punaisia. Mutta kun tähän aikaan jolloin lapset on pieniä suhtautuu oikein eli ajattelee, että tätä kestää vain muutaman vuoden niin siitä täytyy ottaa kaikki irti juuri sellaisen kuin on!



Eli on totta, että esim parisuhde (seksi) ei ole samalla tasolla kuin lapsettomilla, mutta senkin voi ajatella niin, että nyt on lapset meidän elämää, satsaamme parisuhteeseen sitten enemmän kuin lapset on isompia. Omasta kokemuksesta voi sanoa, että esim seksi maistuu paremmalle, kun se ei ole ns. itsestään selvää, vaan joskus pikaistakin ja varastettuja hetkiä yms. ;)



Eli lyhyesti sanottuna, oikea asenne sen hetkiseen elämän tilanteeseen takaa onnellisuuden eli ei tavoitella sitä mitä juuri silloin ei ole saatavilla vaan keskitytään nykyhetkeen!!

tosin vasta yksi 1,5-vuotias lapsi ja toinen tulossa parin viikon kuluttua. Ei oltais ikinä uskottu, että elämä voi olla näin täydellistä pikkuisen kanssa.

Ekan jälkeen tuntui että elämä loppuu ja seinät kaatuu päälle, oli jonkinlaista masennusta yms. Toisen kanssa taas on ollut silkkaa onnea ja auvoa tämä elo. :) Oma asenteeni on ollut suurin vaikuttaja tähän muutokseen. Toisen kanssa osasin asennoitua oikein enkä ole kaivannut elämääni mitään muuta kuin tätä lasten- ja kodinhoitoa.

elämä ole, välillä on tietenkin kinaa yms.

" viisaat" sanovat, että ekan lapsen syntymä on aina myös kriisi parisuhteelle. ap

rankkaa tarkoitat kriisillä. On meillä toki vauvan hoito ja yöheräilyt yms. aiheuttanut riitoja enemmän aian silloin kun niitä on olut. Mutta mielestäni ei sen enempää kuin ennen lastakaan.



t.5

vaikkei mieheni kanssa oltu seurusteltu kauaakaan ennen kuin tulin raskaaksi, niin ei oltu niin kovasti totuttu olemaan kahdestaan, mutta silti. Sairaalasta kotiuduttua helvetti alkoi, ja sitä kesti ensimmäiset kuukaudet. Nyt kaikki on hyvin..

kun se ei lähde mun tiuskaisuihin mukaan, on sellainen rauhallinen rautahermoinen mies. Mutta kun lapsi oli alle 2 kk ja oltiin epävarmoja lapsenhoitoon liittyvistä asioista ja väsyneitä, niin tuli riitoja, jotka sovimme pian kuitenkin. Eli mitään pahaa kriisiä ei päässyt kuitenkaan syntymään. Mutta sitten päästiin sinuiksi vauvan ja itsemme kanssa vanhempina, niin elämä lähti rullaamaan hyvin. 4

ehkäpä siitä kriisistä opimme nauttimaan niistä hyvistä asioista ja tukemaan toisiamme kun on rankkaa. ja tietämään että yökukkumiset ja väsymys ei kestä ikuisesti.



ollaan varsin onnellinen perhe.

Vierailija:

" viisaat" sanovat, että ekan lapsen syntymä on aina myös kriisi parisuhteelle. ap

Mutta oikeasti ei mitään eikä minkäänlaista. Tytöllä oli masujuttujakin pari kolme ensimmäistä kk:tta ja ei nekään vauvaonnea latistanut saati tuonut mukanaan mitään muuta.

Jostakin on jouduttu luopumaan lapsen takia, mutta se ei haittaa.

t. 3