ulkomaalainen mies ja lapsettomuus?

Minulla on myös usean vuoden lapsettomuus takana ja ulkomaalainen mies.



Ihan hyvin on suostunut tutkimuksiin ja hoitoihin, mutta toistaiseksi ilman tulosta. Tosin käytetty on vain näitä kevyempiä hoitoja.



Kyllähän lapsettomuus on todella tuskallista myös miehelle. Perheensä myös tyrkyttää adoptiota jne.



Mistä päin miehesi on? Minulle on tullut mielikuva, että me lapsettomat olemme moku-perheiden joukossa todellisia outoja lintuja, useimmilla on lapsia. En sitten tiedä johtaako lapsettomuus sitten useimmiten eroon moku-pareilla, vai mikä on syynä.

...kohtalontoveri.



Tai siis meillä mies kyllä on hyväksynyt ja ollut täysillä mukana hoidoissa, mutta kyllä välillä huomaa, että ottaa koville, ja jopa "miehisyyden" päälle kun niitä lapsia nyt kuitenkin "pitäisi" saada ja sukukin painostaa aika lailla. "Kaikkihan" niitä onnistuvat siellä saamaan ongelmitta, joten mitään herkkua lapsettomuus hänen kulttuurissaan ei ole. Anoppi ja miehen muu perhe jaksaa kokoajan muistuttaa kuinka paljon he toivovat meiltä jälkikasvua ja kun ollaan yritetty ympäripyöreästi jotain selitellä, että "ei me vielä, ei meillä mitään kiirettä ole" (minusta lapsettomuutemme ja ongelmamme eivät kuulu kenellekään toiselle, enkä halua niistä ulkopuolisille puhua) niin aina tulee kommenttia että "älkää nyt vaan odottako liian kauan" tai parhaimmassa tapauksessa, jos on käyttänyt selitystä että nyt ei ole hyvä aika, haluamme ensin talouden kuntoon tms., saa vastaukseksi "ei kun hankkikaa nyt vaan heti, kyllä me voidaan sit hoitaa!"

Mitään hienovaraisuutta ei tässä lapsiasiassa voi joissakin kulttuureissa odottaa, ja alussa se oli erittäin, erittäin raskasta, mutta siihen tottuu eikä se enää omalla kohdallani kauhesti satu, mitä nyt vähän vielä ärsyttää.



Hoidoista sen verran, että me olemme vielä parin vuoden yrityksen jälkeen inssi-vaiheessa, mutta olemme myös jutelleet IVF-hoidon aloittamisesta ensi vuoden puolella, mikäli seuraavasta ei nappaa. Alussa miehelleni oli toidella vaikeaa edes ajatella minkäänlaista koeputkihedelmöitystä, mutta kun on saanut enemmän tietoa asiasta lääkäreiltä (että sekaannusta ei voi sattua, siihen ei esim. voida "vahingossa" käyttää jonkun toisen sukusoluja) niin asia ei ole hänelle yhtä vaikea. Adoptio tai luovutettujen solujen käyttöä hän ei kyllä tulisi ikinä hyväksymään, enkä minäkään sitä haluaisi. Olemme kuitenkin onnellisia myös näin kaksistaan, ja vaikka lapsia toivomme osaamme elää myös ilman. Eri asia on sitten miten miehen perhe asian ottaisi, se olisi varmasti heille todella kova paikka, mikäli lapsia ei meille koskaan suotaisi...

Minä en täydellisesti ole "kohtalotoveri", koska me emme ole lapsettomia. Meillä on yksi tyttö, joka syntyi vuonna 2000 täysin luomusti ja jopa ensimmäisestä yrityskierrosta. ?:| "Mikä lie onnellinen sattuma!" tulee ensimmäisenä ajatuksena mieleen kun nyt asiaa miettii...

Toista lasta meille ei sitten nimittäin kuulunutkaan ja yrityksen tiellä ollaan nyt kuudetta vuotta. :o/ Tutkimuksiin julkiselle puolelle mies lähti melko sopuisasti kun oltiin reilun vuoden yritetty, mutta kun mitään syytä ei löytynyt, eli meidät diagnisoitiin "selittämättömästi sekundaarisesti lapsettomiksi", tuudittautui hän sitten siihen ja seuraavaa askelta sai odottaa tovin!

Miehelle oli todella tärkeää, että syytä ei löydy hänestä. Toisaalta hän ei syyttänyt minuakaan, että minä olen syynä, mutta se oli hänelle joku helpotuksen huokaus, että hänestä sitä ei nyt AINAKAAN löytynyt.. Mikä lie miehinen juttu... Jouduin pari vuotta odottamaan ensimmäisten tutkimusten jälkeen ennenkuin mies suostui uusiin tutkimuksiin yksityisellä klinikalla. Taaskaan ei löytynyt syytä, mutta lähdettiin kuitenkin kokeilemaan hoitoja. Ensin mentiin clomit + luget yhdistelmällä pari kiertoa, sitten kokeiltiin kolme inssiä (kaikki tuloksettomia) ja viimeiseksi IVF. IVF johti raskauteen, mutta kesken meni heti viikolla 6. Ja siihen meidän hoidot sitten päättyivätkin. Miehelle oli kauhea paukku, että kallis hoito ensin onnistui ja sitten heti menikin kesken. Mies otti keskenmenon raskaammin kuin minä ja se oli jo aika raskasta, koska en minäkään siitä ihan helpolla päässyt yli. :_| Mies ei ole suostunut uuteen yritykseen, enkä tiedä miten kauan joudun sitä odottelemaan. Ties vaikka ikuisesti... :(

Me olemme aika avoimesti puhuneet asiasta suomalaisille ystävillemme ja suvulle, mutta miehen albanialais/kosovolaiskaverit eivät tiedä mitään. Tasaisin väliajoin vain ihmettelevät, että kuinka me ei tehdä lisää lapsia ja että kyllä meidän nyt ainakin yksi poika pitäisi perheeseen saada... :| Se ottaa aika koville kuunnella sellaista...

Mutta kun meillä nyt on jo tuo tyttö, niin meillä on varmasti kuitenkin paljon helpompaa elää tämän asian kanssa, kuin teillä joilla ei ole lapsia lainkaan. :( Toivon, etten astunut teidän varpaille, kun tähän ketjuun tungin itseni. Se on kuitenkin niin, ettei oikein löydä kohtalotoveria tähän tilanteeseen - kun ihmiset eivät oikein pakkaa ymmärtämään, että miksi se mies on sellainen paukapää, että pistää vastaan? Miksi jokaista hoitokertaa pitää odottaa kuukausi tai vuosikaupalla? Se ottaa jostain syystä niin miehen miehisyyden päälle, kai se on niitä kulttuurijuttuja, mutta toisaalta...on niitä käs. suomalaismiehissäkin niitä, jotka eivät suostu ensimmäiseenkään hoitoon tai tutkimukseen...