Monista perheistä puuttuu kokoaan ME-henki.

Kinastellaan asioista millä ei ole mitään merkitystä kokonaisuuden kannalta.

niin tuohonhan se ajautuu.

tekevänsä kaiken yksin. Toinen tekee vaan muita asioita.



Asiat, työt mikään ei yleensä mene just tasan, eikä siihen kannata pyrkiäkkään.

Puoliso listaa/laskee menojani - joka ikisestä menosta tulee listattuna viimeisen kahden kuukauden menot suunnilleen tunnin tarkkuudella.



Puoliso listaa/laskee sukulaisvierailuja. Missä oltiin enemmän? Kenellä pitäisi käydä vielä lisää? Ja nalkuttaa joka kerta kun käymme minun sukulaisillani, jotka asuvat puolen tunnin ajomatkan päässä. Omansa asuvat 3 tunnin ajomatkan päässä, eivät liikahda itse meille päin ja asuvat niin pienessä asunnossa, ettemme koko perheenä mahdu sinne kylään.



Puoliso laskee myös nukkumiset, heräämiset, kotityöt, aivan kaiken.



Ja toki muistaa kertoa, että koska hän tienaa enemmän kuin minä (tuplatulot) on hänellä enemmän sananvaltaa mm. rahankäyttöön.



Että näin meillä. Onnistunut ja mukava parisuhde, tosiaan.



Eniten harmittaa juuri tuo mainitsemasi me-hengen puute. Tämän ihmisen kanssa ei tule "kyllä me tästä selvitään" fiilistä yhdestäkään vastoinkäymisestä. Päinvastoin: jos tulee jotain hankalaa, hankaloittaa hän sitä ennestään. Lapsi sairas hankalaan aikaan töiden suhteen? Well, "mulla on kyllä kiireempi ja hankalampi" - ei puhettakaan mistään "katsotaan ja sumplitaan päivää, kyllä me tästä kulta selvitään". Isovanhempi tarvitsee akuutista apua? No, "ei me olla munkaan vanhemmilla käyty sitten kun viimeksi silloin, mä en piru vie lähde ajelemaan". Väsymys vaivaa, unenpuute iski? No, "mä olen kyllä kanssa tosi väsynyt, et sä nyt ryhdy nukkumaan". Liikuntaa pitäisi harrastaa kun verenpaine huitelee korkeuksissa? No, "et kyllä varmana mene mihkään, mun pitäisi kanssa käydä nyt just lenkillä".



Ja ikävintä on, että tuohon vajoaa itsekin... Kun reaktio kaikkeen on toiselta laskuoppi, ryhtyy itsekin laskemaan - kertoo jo etukäteen menosta ilmoittaessaan, että "sä olit silloin ja menet tällöin ja nyt mulla ois tällainen meno".



Joustan minkä ehdin, sovellan parhaani mukaan "kuinka käsittelet vaativaa lasta" oppeja aikuiseen (lue: luen lastenkasvatusopuksia joiden sanoma on lähinnä viestintää: kuinka viestiä myönteisesti - sovellan niitä sitten puolison kanssa viestimiseen: etsin sen varsinaisen viestin kiukuttelun takaa), venyn, venyn ja venyn. Ja olen aivan täysin totaalikypsä. En olisi tässä liitossa enää hetkeäkään, jos ei olisi lapsia.

Ja monessa on muutenkin jotain vikaa.

Olisi kivaa olla tasapainoisessa suhteessa ja elää ruusuista elämää, johon omat ponnistukset riittäisivät. Me-henkeäkään on vaikea rakentaa yksin ja liittoa saada toimimaan yksin. Elämä voi olla vaikeeta, jos on vaikkapa valkannut joskus väärin.

Olen nyttemmin ottanut sellaisen asenteen, että miestä en ala kasvattamaan vaan yritän itse kasvaa ihmisenä ja muistaa, että nyt ei pelata päivien eikä kuukausien aikaraamissa vaan koko elämän - kyllä ne puntit 30 vuoden kuluessa varmaan tasaan menee. Eli vaikka minä nyt kannankin enemmän vastuuta ja teen enemmän työtä, niin varmaan vielä tulee sellainenkin aika kun olen sairaana tai muuten tarvitsen tukea ja miehen panos kasvaa. Luotan kuitenkin mieheeni (onneksi hän on todella luottamuksen arvoinen, kunnon mies) ja siihen, että hän loppujen lopuksi hoitaa homman kotiin... vaikka usein tuntuu, ettei hän mistään mitään välitä eikä tiedä eikä mitään tee, niin eihän se totta ole.



Luotan myös siihen, että oikeasti mies huolehtii sellaisista asioista, joita en edes ehdi nähdä, ennen kuin ne on hoidettu, enkä siis osaa laskea niistä koituvaa kokonaisvaivaa. Hän esim. hoitaa perheen rahaliikenteen; juhlien aikana organiseeraa ja hoitaa tarjoilut pöytään kun minä häröilen vieraiden kanssa höpisten (kun ensin olen itse *tehnyt* ne tarjottavat jne.); hoitaa autot ja muuta vastaavaa.



Mies kyllä laskee tunteja ja minuutteja ja laistaa kaikesta kun vaan silmä välttää, tai siltä ainakin tuntuu. Väsyneenä siihen retkahtaa itsekin. Sitten vain hokemaan sitä "30 vuoden tähtäimen" mantraa...

Onneksi tajuat että ukkosi ei käy ihan täysillä. No, meillä ollut samanlaisia ongelmia, mutta paljon lievempinä. Olen miettinyt että toi on totaalista elämänpelkoa, että kaikki pitää kontrolloida ja mitata,.Tuollaiseen elämään ei pahemmin rakkautta mahdu, eikä me-henkeä, koska jotta voisi olla me pitäisi osata luottaa itseen, toiseen, elämään.

Meillä ei me-henkeä löytynyt ja erottiin:( Elämä on paljon parempaa, vaikka omat hankaluutensa on. Mutta koska me-henki puuttui- ei erotessa tarvinnut luopua juuri mistään- ei ollut paljon mitään. No tietysti raha-asiat yms- mutta nekin on kivampi hoitaa yksin kuin epäolennaisista asioista jäkättävän hölmön kanssa. Sun miehessä on jo jotain tosi psykopaattista. Älkää ihmeessä pomppiko tuollaisten pillien mukaan- ei tuommoisen ihmisen kanssa koskaan saa aikaan mitään me henkeä. Sen edellytys on rakkaus ja luottamus eikä kontrollipakko.

Mielenkiinnosta muuten, millaisia äitejä noilla kontrollimiehillä on? ovatko kokeneet kovia lapsuudenkodissaan?

...on tällä hetkellä sitä että molemmat yrittävät hoitaa oman osuutensa kunnialla ja jossei onnistu, toisella on oikeus näpäyttää asiasta. Aika nopeasti kaikki kaatuisi pelkkään laiskuuteen (me olemme todella laiskoja, siis minä ja mieheni!), joten tuo näpäyttely on vaan tervetullutta. Pikkulapsiaika ei kestä onneksi ikuisesti ;).

Ja tosi surullista. Kun vaikeasta ja rankasta vaiheesta (vaikkapa pikkulapsivaiheesta) selviäisi helpoiten niin, että puhallettaisiin yhteen hiileen. Mutta sen sijaan vanhemmat just kuvailemallasi tavalla kyttää sitä, saako toinen jotain etuja joita itse ei. Olen ollut just tollaisessa tilanteessa, ja se tosiaan meni ihan naurettavuuksiin. Välillä miettii, vaistosiko vauvakin sen, että vanhemmat suunnilleen kiistelevät siitä, kumpi "joutuu" olemaan sen kanssa enemmän...:(

Onko teidän lapset pieniä?

kyllä mä koen, että tuollaiset pikkuasiat kuten herääminen/syöttäminen/lenkkeily jne. voi ihan hyvin jakaa tasapuolisesti ilman että me-henki häviää. Meillä ainakin suht tarkkaan pidetään kiinni esim. aamuisista nukkumis- ja iltaisista nukuttamisvuoroista, mutta isoissa asioissa todellakin puhallamme yhteen hiileen. Tällaisia ovat esim. koko perheen raha-asiat, sairaustapaukset ja niin edelleen.

vaikka jotkut hommat onkin jaettu vuoroperiaatteella. Me esim. hoidetaan iltapuuhat ja -satu vuoroiltoina, joka on tasapuolista ja molemmille aina hyvin selvää. Jos tulee menoja, niin ei vuoroista tarvitse välittää pikkutarkasti, pitkällä aikavälillä menee varmasti tasan. Samaan tyyliin pyritään tekemään muitakin asioita vuorotellen, mutta ilman niuhottamista. Tämä tuo molemmille tasapuolisuuden tunteen ja on helpompi tehdä asioita koko perheen hyväksi yhdessä.



Ja olen samaa mieltä siitä, että monilta perheiltä tämä me-henki puuttuu. Ihmettelen monia naisia: jos mies ei ennen lapsia tehnyt mitään kotitöitä, miten ne lapset sen muuttaisi? Parisuhteessa pitäisi jo aikaisessa vaiheessa miettiä, että millaisen ihmisen kanssa olen menossa eteenpäin elämässä.

ja oman unenpuutteen keskellä on kateellinen, jos toinen tuntuu saavan esim nukkua enemmän. Tältä palstalta saa myös sen käsityksen, että miesten on paljon helpompi pitää omat harrastuksensa ja ystäväpiirinsä kuin naisten. Mutta se on varmaan meistä naisistakin kiinni.



Meillä on rahat ja tekemiset yhteisiä, molemmat pääsee vapaalle, mutta silti kyllä syyllistytään välillä tuohon laskemiseen ja saivarrellaan niistä. Mutta kyllä meistä silti tosipaikan tullen löytyy vahva me-henki (esim lapsen sairastuessa) ja luulen että niin muistakin löytyy.

Meillä menee kaikkia asiat sovussa ilman jakamista tai kyttäämistä. Molemmat joustetaan tai oikeastaan se taitaa lähteä siitä, että molemmat haluavat toiselle hyvää. meillä ei ole iltasatu, aamunousemis tms. vuoroja kun ne menevät automaattisesti niin, että se kumpi ehtii ensin tekee. Aamullakin usein molemmat ovat, että "mä voin nousta" ja toinen siihen, että "nuku sä, mä nousen".



Muunlaisessa liitossa en osisi ollakkaan. Kyllä elämä on helppoa näin.

Niin tai sitten se johtuu siitä että toinen kuvittelee tekevänsä kaiken yksin. Toinen tekee vaan muita asioita.

Asiat, työt mikään ei yleensä mene just tasan, eikä siihen kannata pyrkiäkkään.

joo, kyllähän se mies tosiaan hoitaa kaikki autoon liittyvät asiat, siis siihen autoon jolla hän kulkee 2,5 km työmatkansa, käy omissa harrastuksissaan ja kuskailee kavereitaan ym.. Mä hoidan kauppareissut lasten ja rattaiden kanssa, kuskaan jalkaisin lapsia kerhoon jne, muutaman kerran vuodessa me muutkin istutaan siinä miehen autossa, kun käydään hänen sukulaisissaan.

Eihän sitä millään voi viedä roskapussia mennessään (vaikka se olisikin aika paljon helpompaa, kun ei ole niitä taaperoita mukana..) eikä tietenkään voi omia astioitaan laittaa tiskiin, KUN ON SE AUTO JA SIINÄ ON NIIIN PALJON HOMMAA JA LUPASIN TÄNÄÄN JANNELLE KUSKIKSI JA OLIS NE BÄNDITREENITKIN JA SE VIIKON EKA SAUNAILTA..

Aaargh