Pitääkö miehettömän naisen jäädä lapsettomaksi?

huonommin on laita naisettomalla miehellä, mutta toisaalta mies on siitoskykyinen huomattavan kauan.

aika monesta tulee kuitenkin jossain vaiheessa yksin- tai yhteishuoltajia joten eikö se ole melko sama "tehdä" lapsi alusta asti yksin.

Ainakin niistä, jotka elävät itse parisuhteessa tai ydinperheessä.



Mun mielestäni ei tarvitse. Naisella on oikeus hankkia lapsi, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Miestä ei saidi kuitenkaan huijata isäksi - tai ainakaan vaatia isältä isyyttä, jos tämä ei sitä halua.



Itse olen kouluikäisen lapsen yh. Miehettä olen ollut kohta 6 vuotta - ja taidan jäädä yhden lapsen äidiksi. Harmi...

Ei löytyny hyvää miestä mutta "lapsi" täytää kohta 20v. Ja elämäni paras teko:)!

äidille, joka ei pysty löytämään itselleen puolisoa tai on liian nirso. Yhdessäkin terveessä lapsessa on aikamoinen hoitaminen ja kasvattaminen.

mutta kun tutustuin yksinäisten äitien ongelmiin, tulin siihen tulokseen, että eipä ole lapsille hehkeitä eväitä annettu.

mutta kun tutustuin yksinäisten äitien ongelmiin, tulin siihen tulokseen, että eipä ole lapsille hehkeitä eväitä annettu.

Mitä ongelmia näillä äideillä sitten oli?

Ajattelen että ei se muille kuulu miten ja kenen kanssa nainen lapsensa tekee.



Ennemmin kannattaisi miettiä kuka sitten auttaa lapsen hoidossa jos mies ei ole lainkaan mukana kuvioissa. Lapselle ei riitä pelkkä äiti eikä äiti jaksa yksin lapsen kanssa. Tarvitaan sosiaalisia verkostoja.



Yhden lapsen saaneena teidän miten raskasta vauva-aika voi valvomisineen olla ja miten hoitoavun tarve voi vain kasvaa töihin paluun jälkeen. Lapsi on vähän väliä sairaana ja äidinkin pitäisi välillä päästä kampaajalle tai hammaslääkäriin tai työmatkalle.



Työpaikoilla ei välttämättä olla kovin ihastuneita yksihuoltajan jatkuviin poissaoloihin, mutta kuka yksinhuoltajaa auttaa hoidossa jos lapsi esim. joutuu onnettomuuteen ? Yksinhuoltajan tekemättömät työt kasautuvat muille ja tilanne voi tehdä työilmapiiristä aika kamalan.



Hoitoapua saa kotiin jos maksaa 20/e h. eli 180e/ päivä. Jos yksinhuoltaja on varakas se auttaa asiaa. Köyhille tilanne on toivoton.



Isovanhemmat ovat korvaamattomia hoitoapulaisia, mutta lapsen oma isä olisi heitäkin parempi.



Halvemmaksi JA PALJON HELPOMMAKSI tulisi pitää lapsen biologinen isä jotenkin mukana kuvioissa ja antaa hänenkin osallistua lapsen hoitoon. Tylsempikin epäseksikäs mies voi kuitenkin olla ihan ok isä...

Jos naisella on asiat kunnossa, niin miksipä ei voisi lasta yksin kasvattaa. Ihan hyvin! Avioliitto on instituutiona jo nyt kärsinyt, ja tulevaisuudessa se saattaa olla historiaa. Parisuhteista kariutuu yli puolet ja n. 60% pettää puolisoaan. Monet isät eivät pidä lapsiin eron jälkeen yhteyttä.



Vanhanaikaista ja yksisilmäistä on ajatella, että parisuhteeseen syntyvä lapsi on takuu onnellisessa asemassa. Se tilanne voi muuttua, ja todennäköisesti muuttuu. Kumpi on sitten traumaattisempaa, lapsi kokee eron ja ydinperheen hajoamisen vai se että on aina asunut vain äidin kanssa ja näkee isäänsä kuitenkin? Ydinperhe ei ole synonyymi onnelliselle lapsuudelle. Parhaassa tapauksessa se on, mutta parhaat tapaukset ovat nykyään harvassa.



T: akateeminen yh, jolla lapsia ilman parisuhdetta

ja ONNEA!:)

Minulla ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia lapsen kanssa. VAuva ei valvottanut yhtään, enkä ottanut vastaan edes vauvanhoitotarjouksia! Halusin nimittäin olla vauvan kanssa koko ajan. Se oli ihanaa!

Töihin palasin, kun lapsi oli 2 vuotta. En ollut päivääkään töistä pois!

Isovanhemmat asuvat kaukana ja ovat töissä. Hoitoapua olen joskus työmatkalle tai teatteriin päästäkseni tilannut MLL:lta ja se maksaa kuluineen 10,05 €/h. Ei siis ole paljon.

Lasta haluavien kehottaisin miettimään tarkasti sitä, kenen kanssa sen tekee! Millekään umpityhmälle naistenhakkaajalle tms. ei kannata lasta tehdä.

Jos päätyy hankkimaan lapsen yksin, niin kannattaa pitää hyvää huolta omasta jaksamisestaan. Se ei tarkoita sitä, että lapsi törkätään vähän väliä sukulaisille, vaan sitä, että tekee lapsen vain, jos on varaa palkata sille hoitaja yms. Verkostot on kuitenkin hyvä olla kunnnossa, jos kaikki ei menekään lapsen kanssa hyvin...

Lapselle ei riitä pelkkä äiti eikä äiti jaksa yksin lapsen kanssa. Tarvitaan sosiaalisia verkostoja.

Yhden lapsen saaneena teidän miten raskasta vauva-aika voi valvomisineen olla ja miten hoitoavun tarve voi vain kasvaa töihin paluun jälkeen. Lapsi on vähän väliä sairaana ja äidinkin pitäisi välillä päästä kampaajalle tai hammaslääkäriin tai työmatkalle.

Työpaikoilla ei välttämättä olla kovin ihastuneita yksihuoltajan jatkuviin poissaoloihin, mutta kuka yksinhuoltajaa auttaa hoidossa jos lapsi esim. joutuu onnettomuuteen ? Yksinhuoltajan tekemättömät työt kasautuvat muille ja tilanne voi tehdä työilmapiiristä aika kamalan.

Hoitoapua saa kotiin jos maksaa 20/e h. eli 180e/ päivä. Jos yksinhuoltaja on varakas se auttaa asiaa. Köyhille tilanne on toivoton.

Isovanhemmat ovat korvaamattomia hoitoapulaisia, mutta lapsen oma isä olisi heitäkin parempi.

Kumpi on sitten traumaattisempaa, lapsi kokee eron ja ydinperheen hajoamisen vai se että on aina asunut vain äidin kanssa ja näkee isäänsä kuitenkin? Ydinperhe ei ole synonyymi onnelliselle lapsuudelle. Parhaassa tapauksessa se on, mutta parhaat tapaukset ovat nykyään harvassa.

Entäs lapsen oikeus isään? Tai edes kahteen vanhempaan?



Olen vierestä seurannut, kun sukulainen hankki lapsen yksinään. Itkee kaikille väsymystään, lapsi on jatkuvasti jollain sukulaisella hoidossa tai äiti on lapsen kanssa toisten nurkissa.

mutta kun tutustuin yksinäisten äitien ongelmiin, tulin siihen tulokseen, että eipä ole lapsille hehkeitä eväitä annettu.

Mitä ongelmia näillä äideillä sitten oli?

lapset oireilevat eivätkä saa riittävästi huomiota. Äiti vaikka kuinka yrittäisi, ei jaksa venyä, sosiaalinen turvaverkko puuttuu, äidillä vaivaa halipula ja aikuisen seuran puute. Masennusta iskee.

Lapsi on niin tiiviisti kiinni äidissä, että hänen on vaikea itsenäistyä ja kun hän yrittää kasvaa äidistä irti, taistelu on mahdotonta. Ja kun äiti on masis ja depis, eikä itse saa yhtään lapsesta lepoa, hänellä ei tahdo huumori kestää lapsen kanssa.

Pienet yksinhuoltajaäitien pojat ovat usein aggressiivisia ja heillä on huono itsetunto. Heistä kasvaa nuoria miehiä, jotka ovat äidissä kiinni ja vihaavat naisia. Tytöt pärjäävät paremmin, mutta eivät aikanaan osaa pitää parisuhteita.

- tämä on vain ympäristön seuraamista -

äidille, joka ei pysty löytämään itselleen puolisoa tai on liian nirso. Yhdessäkin terveessä lapsessa on aikamoinen hoitaminen ja kasvattaminen.

Ero se tulee kuitenkin......eli kyllä voi ja spermapankista sen spermankin saa....mutta toisaalta miehethän on niin halukkaita että joltain yhdenillan pokaltakin voi siemenet saada jos flaksi käy ; )

ongelmat lapsilla ja suuremmat ongelmat vanhemmalla ovat alkaneet siinä vaiheeessa, kun lapsi on ollut noin eskari-kouluiässä. Aluksi lapsella rajattomuutta ja levottomuutta, uhmakkuutta, myöhemmin isompia ongelmia.



Kyllähän noista on voitu selvitä, mutta kyllä se on aika rankkaa vaikuttanut olevan. Varsinkin kun äiti ei ole saanut missään vaiheessa tukea toiselta aikuiselta lapsen kasvatukseen, eikä usein itse asiassa itselleenkään. Paitsi ehkä nettiympäristöistä tai terapiasta.



Jos äiti on kovin hankala ihminen, eikä siksi saanut parisuhteita pidettyä, niin yleensä noin nelikymppisenä viimeistään alkaa elämä tuntua aika haastavalta. Nuorena ja nättinä on helpompi olla villi sinkku/sinkkuäiti, mutta ei enää sitten, kun lapsikaan ei sinua niin rakasta ja tarvitse. Ei ainakaan samalla lailla kuin vauva tai taapero, jotka yleensä ovat aika kiitollisia, siis murkkuun verrattuna.

Onpa 18 kyyninen! En tunnista itseäni ja lapsiani/nuoriani kuvailustasi. Järkyttävää yleistämistä.

Hän on kyllä seurannut ympäristöä joko kapealla sektorilla tai vain yhdellä silmällä, nimittäin itse yksinhuoltajana en vaan millään tuosta tunnista omaa perhettäni. Miksi oletat, että yksinhuoltajat automaattisesti jäävät paitsi sosiaalisia turvaverkkoja tai aikuista seuraa? Tai siis en minä ainakaan ole jäänyt, eivätkä ne muutamat muut yksinhuoltajatkaan, jotka tunnen. Osaan hakeutua ystävien ja sukulaisteni seuraan ja tarvittaessa hankkia uusiakin tuttavia. Tietysti tässä pitää olla aktiivinen ja tiedostaa aikuisseuran tärkeys.



Monet ydinperheet sen sijaan kyllä jäävät yksin, käpertyvät ongelmineen oman ytimensä ympärille tunkkaiseen perhetilanteeseen. Siitä on kokemusta lapsuuden perheestäni, en kyllä tosiaankaan kaipaa sellaista ilmapiiriä omaan kotiini.



"Halipula" ja ymmärtävän juttukaverin pula vaikuttaa olevan monella parisuhteessakin olevalla.



* tämäkin on vain ympäristön seuraamista -



Uskon vahvasti niin, että yhden vanhemman perhe ei sinänsä tuota epäonnisempia lapsia kuin kahden vanhemmankaan. En tiedä, onko tutkimusta tehty esim siitä, miten pärjäävät lapset, jotka ovat yksinhuoltajaperheestä, mutta eivät ole kokeneet eroa. Voi olla, että avioeron (toisen vanhemman hylkäämisen) kokeminen on lapsille rankinta, ei toisen vanhemman puute sinänsä, eli tutkimukset näin vääristävät totuutta.



Ottaa yleensäkin päähän yksinhuoltajien leimaaminen jotenkin epätoivoisiksi tai onnettomiksi tilanteeseensa. Ei parisuhde ole välttämättä mikään ihmisen luonnollinen tila. Itse kaipaan harvoin miestä rinnalleni, mieluummin olen itsekseni. En tunne oloani yksinäiseksi, ja uskon, että siinä vaiheessa, kun lapseni on iso eikä tarvitse minua enää, löydän kyllä muuta ajateltavaa ja aktiviteetteja. Eikun ehkä olenkin sitten vaan itse niin "hankala ihminen"...



Itse kannatan vahvasti lapsen hankkimista halutessa itse. Jos on rahaa, niin osa lapsettomuusklinikoista palvelee myös yksinäisiä naisia. Ei tarvitse sitoa ketään miestä hommaan mukaan.

Töihin palasin, kun lapsi oli 2 vuotta. En ollut päivääkään töistä pois!

Tämä lausepari on miehen logiikalle ylipääsemätön.

en oleta, mutta näin se vaan on niillä yksinhuoltajilla, jotka tunnen.



Jotka siis ovat saaneet lapset ilman parisuhdetta ja joiden lapsella ei ole isää, joka auttaisi oman identiteetin luomisessa ja itsenäistymisessä. Heillä ei ole lapsivapaata, joten ei ole aikaa tai mahdollisuutta luoda uusia suhteita. Heidän ystävänsä pariutuvat ja elävät perheensä kanssa (eivät ehdi irrottautua sinkkuäidin kamuksi) tai sitten elävät sitä ehtaa sinkkuelämää (eivät viitsi irrottautua yhden yksinhuoltajan kamuksi). Tämä on se ongelma niiden verkostojen kanssa, vaikka olisi ystäviä, käytäntö asettaa rajoitteita.



Lisäksi täytyy olla tosi vahvoilla henkisesti, että jaksaa kaikki ikäkriisit samaan aikaan lapsen kriisin kanssa. Yleensä ydinperheessä lapset temppuilevat vanhemmille vuorotellen. Tai eroperheessäkin parhaassa tapauksessa lasten ikävaiheisiin kuuluvat irtiotot ja lähentymiset voidaan hoitaa yhtenä rintamana. Jos olet yksin, olet yksin. Lapsi samalla on sinussa kiinni ja haluaa sinusta irti. Se aiheuttaa tempoilua.



Suurimmalla osalla varsinkin juhlapyhät ovat pahoja. Kaksin lapsen kanssa yrittää väkertää jotain pientä juhlantynkää. Onnellinen on se, jolla sitten on sukua, joiden kanssa lyöttäytyä yksiin.



Toki joku "aina yh" voi olla neuvokkaampi ja parempi luomaan suhteita. Usein on vain niin, että he eivät ole kovin hyviä sosiaalisesti - siksi ovatkin yksinhuoltajia ja yksin lapsen hankkineita. Kun ovat kuvitelleet, että sitten he saavat sen oman luomuksen, joka vihdoin heitä rakastaa sellaisena kuin he ovat. Mutta sitten he tajuavatkin, että oikeasti sitä maailman suurinta rakkautta vaaditaankin "jälleen" heiltä itseltään ja homma kääntyy toisinpäin: Oikeasti heidän tulee nimenomaan aktiivisesti rakastaa sitä lasta ja hyväksyä hänet, silloinkin kun hänellä loppuu usko ja toivo ja hän on kääntämässä selkäänsä (itsenäistymispyrkimysten takia).