G: Oletko kärsinyt 30 kriisistä?

Meinasi mennä henki, mielenterveys.

Mies lähti, kun kyllästyi sekoiluhini. Työ meni myös.

Pari vuotta menikin mies- ja juomissekoiluissa.

Toivottavasti ei tule enää mitään kriisiä.

Tänä vuonna tulee 30 mittariin ja vauvakuume iski päälle! jotenkin on nyt semmonen olo, että nyt tai ei enää koskaan...

Eiköhän se ikäkriisi iske vähän jokaiseen jollain tapaa ja jossain vaiheessa. Jotkut ehkä osaavat kanavoida sen paremmin tai sitten eivät uskalla elää "kapinavaihetta". Nyt on jälleen jonkin sortin kriisi menossa...yritän laihduttaa ja saada itseni parempaan kuosiin...

on kriisinpoikasta ilmassa. Vanheneminen on ilmeistä (rypyt, painonhallinnan vaikeutuminen jne.)

löydettyäni sopivan miehen 34v ikäisenä. Älkää hoppuilko, hyvin olen ehtinyt tehdä tuon iän jälkeen näitä lapsia kolmekin.

Tosin se oli jo pari vuotta ennen 30v rajapyykkiä mutta katsoisin kuitenkin sen olleen ikäkriisi. Kaikki meni uusiksi, avioerokin tuli, miehestä jonka kanssa olin ollut 16v asti...



No nyt onneksi on elämä kunnossa, uusi mieskin löytyi ja lapset tein hänen kanssaan, ekassa liitossa en siis lapsia saanut.

Onneksi ei ollut kuin vuokrakämppä eikä ollut lapsia. Onneksi tuli se 30 kriisi. Nyt on ihana aviomies, kolme lasta ja oma maksettu asunto.

Ennemmin sanoisin päinvastoin. Mulle se teki hyvää, selkeytti tulevaisuudensuunnitelmia, rauhoitti mieltä ja elämää. Mulla siihen ei sisältynyt mitään radikaaleja elämänmuutoksia. Olin sinkku, joten läheisetkään ei mitenkään kärsineet.

Mä ostin elämäni ekan ryppyvoiteen. Ehkä se on osa kriisiä? Lapsiluku on jo täynnä.

Vaihdoin miestä, kotia, työtä ja paikkakuntaa. Enkä ole katunut. Nyt siitä on jo 12 vuotta aikaa!

pitää asettua paikoilleen. Mies ja lapsi oli, mutta asuimme ns "väliaikaisasunnossa". Nyt 2-vuotta myöhemmin päästiin uuteen omakotitaloon. Seuraavaksi alan etsiä vakituista työtä. Ehkä se kriisi tulee sitten 40veenä. :)

Ex sanoi sen johtuneen 30-kriisistä (olin 28). Tiedä sitten, katunut en ole ainakaan.



Toukokuussa tulee 40 mittariin, vielä ei ole kriisiä. Lasta alamme kohta yrittämään, mutta sekään ei johdu iästä, vaan ikuisesta vauvakuumeesta.

Eli mies vaihtoon, muutto uudelle paikkakunnalle, kaksi lasta perätysten, työ vaihtui opiskeluun...ainoastaan kadun kavereiden vähyyttä, jäivät vanhat hyvät ystävät vanhalle paikkakunnalle.

Vaihdoin miestä, kotia, työtä ja paikkakuntaa. Enkä ole katunut. Nyt siitä on jo 12 vuotta aikaa!

Oli sellainen että kyseenalaistin kaiken omasta arvomaailmastani ja ajatuksistani lähtien tyyliin "ajattelenko oikeasti näin vai onko tämä vaan opittua" ja myös mietin fyysista elämääni että onko tämä sitä mitä todella tahdon tehdä ja mitä minä oikeastaan tahdon tehdä. Tuntui että sekä henkinen että fyysinen hortoilu ja kaiken kokeilu saisi jo loppua ja olisi aika alkaa tekemään asioita joita oikeasti tahdon tehdä (kunhan ensin pääsin selvyyteen siitä mitä ne oli) ja löytää itseni noin muutenkin....

Kun tämä vuosi kääntyy syksyyn, mittariin tulee se 30 vuotta. Kaikken eniten harmittaa että vuosia meni masennukseen ja lapsettomuuden miettimiseen. Nyt alkaa helpottamaan mutta jotenkin nuo vuodet kaihertaa, ne meni eikä mitään jäänyt käteen.

Jätin itseni hoitamatta ja tässä iässä sen jo huomaa. Ylipainoa, huono iho, hampaat mennyttä.



Nyt alkaa saamaan taas otetta elämään. Lapsi on, ylipaino on kohta poissa, miehen kanssa elämä sujuu. Tekisi mieli laittaa itsensä oikein elämäsä kuntoon synttäreilleen. Uusi tyyli tukkaan, ihania vaatteita, itsensä hemmottelua mikä kuuluu nuoren naisen elämään.



Ilman noita synkkiä vuosia olisin onnellinen ja kokisin ettei mitään ole mennyt hukkaan.