Lue keskustelun säännöt.
Puolisoiden välinen erilaisuus rassaa...
25.04.2008 |
siis tarkoitan nyt luonteen erilaisuutta. Olen ollut naimisissa 10 vuotta mieheni kanssa, olemme kotoisin erilaisista piireistä, minä maalaistyttö ja mieheni kaupunkilaispoika.
Alusta asti tiesin, että mieheni on erilainen mies kuin tavalliset suomalaiset miehet ovat, hän on teoreettinen älykkö kärjistääkseni. Mutta vasta nyt yhteisten lasten jälkeen ja elettyjen vuosien jälkeen minusta on alkanut tuntua siltä, että olemmekohan sittenkin liian erilaiset, siis elämään yhdessä.
Erilaisuus tökkää arjessa lähes joka päivä ja päättyy riitaan jossa loukataan toista puolin ja toisin, riittämättömyydestä, saamattomuudesta tai tyhmyydestä.
Vikaa on myös vanhemmiltamme omaksutuissa tavoissa riidellä, mutta olemme yrittäneet opetella riitelemään siististi, ilman syyttelyä ja törkeyksiä.
Mutta, kaiken tämän purkauksen jälkeen siis, minusta alkaa tuntua etten ehkä sittenkään jaksa enää. Mieheni on kyllä ihana mies ystävänä ja hyvä isä, mutta puolisona en koe saavani sitä tukea mitä tarvitsisin.
En tiedä miltä tämä nyt luettuna näyttää, mutta onko kellään ollut samanlaisia ajatuksia??
Kommentit (11)
Olemme mieheni kanssa todella erilaiset. Mikä olikin alussa mahtavaa. Ja olisi jossain määrin vieläkin, mutta nykyään riitelemme jatkuvasti. Minua hiertää muutamat asiat siinä, miten elämämme on edennyt ja mikä on miehen panos muutamissa asioissa. Paaaljon eri tekijöitä, jotka sieppaa. Ja yleinen tyytymättömyys aiheuttaa minussa ainakin tuon riitelyherkkyyden.
Meillä on pieniä lapsia, joten en halua erotakaan. Uskon että jos muutamat perusasiat elämässämme saadaan kuntoon, sujuu taas paremmin. Mutta kieltämättä toisinaan tuntuu, että en kertakaikkiaan JAKSA.
No, tämä nyt ei varmaan ap:ta paljon auta, mutta et varmastikaan ole yksin tuossa tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mekin olemme miehen kanssa melko erilaiset, mutta kyllä me yhdessä pysytään. Mielenkiinnon kohteet on ihan erit, mutta päämäärä elämässä kuitenkin sama, se on tärkeintä.
Välillä tulee noita kausia, kun mies ei kiinnosta. Menkää parisuhdeterapiaan tai parisuhdeleirille, sieltä saa taas uutta puhtia ja näkökulmaa suheeseen. Niin mekin olemme tehneet.
mutta edellinen sanoikin jo asian. Jos perusasiat kunnossa, eli kunnon mies puolisona, ei kannata pistää hanskoja naulaan, vaan yrittää hakea uutta potkua ja näkökulmia vaikka joltain leiriltä tai kurssilta. Minullakin on aika monissa asioissa eri lailla toimiva ja ajatteleva mies, mutta tiedän silti, että ei se vaihtamalla parane.
Omalla kohdallani mahdollisuudet uudelleenrakentamiseen ovat menneet, sillä mies on itsekseen pättänyt lopettaa avioliittomme ilman mitään halua apuun, jota on saatavissa.
Teillä ap ei ole vielä myöhäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
menkää sinne vaikka sillä mielellä, että jos ei suhteenne nyt paranekaan, niin ainakin opitte neuvottelemaan itsellenne siedettävän eron - ja ymmärrätte hoitaa suhteenne sen eron jälkeen sellaiseen kuntoon, ettei lasten tarvitse kärsiä.
Nimittäin monet jäävät kiinni siihen negatiivisuuteen, vaikka itse liitto olisikin ohitse eron myötä.
Jos eroatte tuon takia, voi olla että jossain tulevassa suhteessa olisit ehkä joissakin asioissa samankaltaisempi kuin puolisosi - eli löytäisit kumppanin, joka vastaisi enemmän sinun käsitystäsi siitä, millainen suomalainen mies on - mutta voi olla (tai hyvin todennäköistä siis on), että eteesi tulisi huomattavasti mutkikkaampia ongelmia hänen kanssaan kuin mitä nyt olet käynyt tämän nykyisen puolisosi kanssa. Tietysti suhdetta rassaa jos ei toista osaa arvostaa sellaisena kuin hän on. Eikä maalla teoreettisia älykköjä ei miehissä juuri ole, mutta jossain toisessa suomalaisessa ympäristössä taas sen sijaan se käytännön mies taas on harvinaisempi. Riittämättömyyden tunteita suhteissa on aina, koska ei kumppani voi vastata kaikkiin tarpeisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse tein sen päätöksen, että en jää sellaiseen suhteeseen.. " se oikea" löytyikin sitten vasta liki neljäkymppisenä, mutta voi pojat miten ihanaa, kun saa elää todellisen sielunkumppanin kanssa!
Jos ennen ajattelin, että miehessä pitää olla haastetta, se ajatus on tosiaankin saanut jäädä. Nautin täysin siemauksin siitä, että ymmärrämme toisiamme ja elämänkatsomus on samanlainen - tottakai meissä on eroakin ja pitääkin olla, mutta ei niissä tärkeissä asioissa...
Jokainen tekee tietysti omat valintansa, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa, että kannattaa etsiä sellainen kumppani, jonka kanssa on ns. helppo elää ja olla..
t. reilut 6 vuotta onnellisessa suhteessa elänyt ja onnelle ei näy loppua
Ketuttaa, rasittaa. 11 vuotta yhteistä taivalta takana, kaksi pientä lasta ja ero ei siis vaihtoehto. Mutta loppuelämä näistä elämää suuremmista eroista johtuvista erimielisyyksistä vääntäen tuntuu ajatuksena kammottavalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ihan oikeasti käsitä, miksi jotkut elävät ainoan elämänsä " sinne päin" ??
Tietysti asia mietityttää, varsinkin, jos on pieniä lapsia - mutta niiden lasten takia nimenomaan olisi tärkeää tehdä ratkaisuja, jotka lopulta koituvat heidänkin onnekseen.
Meidän erotessa lapsemme oli 3-vuotias. Tajusin kuitenkin, että jos emme eroa, hän saa parisuhteesta aivan totaalisen väärän käsityksen.. lapsi kun kyllä näkee ja kuulee ja vaistoaa asioita.
Miksi siis jäädä huonoon suhteeseen ja jatkaa sitä perinnettä vielä lapsilleenkin, kun voisi ottaa ratkaisevan askeleen parempaan. Toki se vaatii rohkeutta ja aina on riski epäonnistua, mutta kyllä aiempi kokemus opettaa erottamaan jyvät akanoista. Ja ennen kaikkea tietoisuus siitä, ettei enää lähde haastavaan suhteeseen vaan sellaiseen, joka tuntuu hyvältä ja ns. helpolta.
Mielestäni jokainen ansaitsee hyvän elämän!
t. 7
minä roikun totaalisen väärässä suhteessa ja annan lapsilleni väärän mallin parisuhteesta. En vain tajua miksi en osaa lähteä. Suurin syy on raha. Teen osa-aikatyötä ja joutuisin lasten kanssa ihanasta omakotitalostamme vuokrakerrostaloon ja lasten ystävät ja tutut kulmat jäisi pakostakin... Ahdistavaa.