Ateistit! Jos kova paikka tulee elämässä

Jos haluaisin ammattilaisen keskusteluapua menisin psykologin/ psykiatrin juttusille.

En ole koskaan kohdannut niin kovaa paikkaa elämässä ja paljon olen kokenut.

Sitä paitsi ihan tarpeeksi kovia paikkoja on ollut.

Tunnen muutamia älykkäitä pappeja, joiden myötätunto ja lähimmäisenrakkaus ei ole rajoittunut vain niihin, jotka tunnustavat uskoaan isään, poikaan ja pyhään henkeen. Tällaisen papin kanssa on mahdollista puhua ilman paasausta ja jumalan tuputtamista. Voisin keskustella myös imaamin kanssa samoilla edellytyksillä.



Tiukassa tilanteessa on tärkeää, että saa keskustella JONKUN kanssa. Aivan sama, vaikka se joku olisi koulutukseltaan pappi.

olisi vannoutunut ateisti.



Tunnen monia jotka ovat huutaneet Jumalaa kun tiukka tosipaikka on kohdannut. Ja hyvä niin.

..ihmiselle tulee luontainen yhtäkkinen tarve huutaa Jumalaa silloinkun on oikeasti tosi kyseessä. Automaattinen itsesuojeluvaisto sisimmästä.

Vierailija:

olisi vannoutunut ateisti.

Tunnen monia jotka ovat huutaneet Jumalaa kun tiukka tosipaikka on kohdannut. Ja hyvä niin.

Ja tuskin ovat olleet ateisteja (paitsi sinun mielestäsi)

Ajattelen hyvin pitkälti samoin kuin se kirjoittaja, joka totesi, että todellisen hädän hetkellä keskustelisi varmasti mielellään ylipäätään jonkun kanssa. Voisin myös keskustella avarakatseisen papin kanssa.

Moni ei ole yhtä kuin kaikki.

Vierailija:

Hyvin moni rukoilee hädän hetkellä vaikka

olisi vannoutunut ateisti.

Tunnen monia jotka ovat huutaneet Jumalaa kun tiukka tosipaikka on kohdannut. Ja hyvä niin.

No juu. Ja hyvin moni ei rukoile.

Minä olen käynyt todella lähellä kuolemaa, pahassa auto-onnettomuudessa. Moni sanoi minulle: " siinä oli enkelit mukana" , itse en ajattele niin. Minulla kävi vaan hirveä tuuri, että selvisin. Eipä käynyt rukoilut mielessä.

Minulla on ollut kova nuoruus ja vielä myöhemminkin elämäntilanteeni on ollut melko vaikea huonojen sukulaisten ja köyhyyden takia, mutta olen siitä aina kunnialla selvinnyt ja tehnyt parhaani, joten nyt aikuisiässä asiani ovat paremmin kuin kunnossa ja olen menestynyt.



Ei ole tarvinnut mennä papin puheille ja ei ole kyllä tullut mieleenikään. Minulle on aina riittänyt se, että olen uskonut itseeni.

Mutta uskoisin että en todellakaan menisi:)



Niin, ja syy miksi moni rukoilee, ei välttämättä ole varsinaisesti " jumalan apuun pyytäminen" , vaan " tottumus" .



Pienestä pitäen seurakunnan kerhossa käyneet, koulun uskontotunneilla opiskelleet, ja esim. jenkki sarjoja tv:stä seuranneet ateistit (=jotka eivät ole pystyneet välttämään uskonnon " pakkosyöttöä" ) ovat opiineet, että hädän hetkellä rukoillaan.



Asiaa voisi verrata siihen, että jos aina syö lihapullat ketsupin kanssa, on kriisi jos pitäisi lihapullia syödä, ja tarjolla ei olekkaan ketsuppia.



Eli tavallaan opittu malli. Jossakin muussa kulttuurissa kasvaneelle, " todellisen hädän hetkellä" käyttäytymismalli voi olla aivan toinen. Eli se mikä on joko opettamalla opittu/vaivihkaa aivoihin iskostunut vaikuttaa, vaikka kyseisen opin kyseenalaistaisi.



Vähän sama juttu, kun itä-suomessa on vasta ja länsi-suomessa vihta. Vaikka muuttaisi toiselle puolelle Suomea, ja opettelisi sen paikan sanonnat, niin " hädän hetkellä" sitä savolainen huutaisi länsi-suomessa sujuvasti " vastaa" koska on siihen tottunut--- juu, vuoden typerin esimerkki, mutta tajusitte pointin?;)

ja jotkut ihmiset ovat viisaita ja elämää nähneitä ja osaavat sanoa lohdun sanan. Yksi pappikin on osunut sellainen kohdalle. Jotkut ihmiset taas turvautuvat fraaseihin eivätkä kohtaa ihmistä, ja heissä on ollut muutamakin pappi.



Sen sijaan ne kovat paikat eivät ole saaneet minua tulemaan uskoon, vaan menettämään lapsenuskoni, jos sitä tarkoitit.

ihan vain sen takia kun minusta ei ole olemassa mitään miltä voisi pyytää mitään. Lapsena rukoilin kun sitä oli opetettu, ja olihan se pettymys tajuta että mitään apua ei mistään ole tulossa, vaan itse on selvittävä ja toivottava parasta.

käännyn aina vanhempieni puoleen. On tässä selvitty avioerosta, lapsen kuolemasta ja vaikka mistä ilman uskontoja ja pappejakin.

eikä uskonnosta ollut niissä kummassakaan mitään apua.

Sattumalta yksi läheisimmistä ystävistäni on ammatiltaan pappi ja hyvinkin voisin hänen puoleen häden hetkellä kääntyä. Mutta en pappina vaan ystävänä.