Lasten ulkoilu ja kotona olo ilman vanhempia - ennen ja nyt

Heräsi ajatuksia tuosta " Säälittää naapurin suurperheen lapset" .



Ennen elämä oli paljon yksinkertaisempaa, monessa mielessä. Lapset leikkivät keskenään ulkona, eri talojen lapset sulassa sovussa, hauskaa oli. Meitä oli kolme sisarusta, asuttiin pienen kaupungin keskustassa. Lähellä oli leikkipuisto, johon mentiin ominemme siihen aikaan vilkasliikenteisen kadun yli. Joskus sisko saattoi olla vähän aikaa kadoksissa, mutta löytyi naapurin mummon luota. En muista että äiti olisi ikinä ulkoillut kanssamme, mutta ei sitä osattu kaivatakaan ja hyvin viihdyttiin. Muutamia seikkailujakin syntyi, joita on sitten muisteltu vielä näinäkin päivinä. Tämä tapahtui 70-luvun loppupuolella.



Kotona oltiin harvoin lapset keskenämme. Olin nuorimmainen, ja vanhin oli minua 9 vuotta vanhempi. Joten ihan hyvin hänen huomaansa minut saatettiin silloin harvoin jättää, mutta olin hyvinkin jo leikki-ikäinen. Esikouluikäisenä en sitten suostunut menemään päiväkotiin, ujo kun olin. Olin jonkin aikaa päivisin yksin kotona. Olen monesti miettinyt, että nykyään ei tuollaista suvaittaisi ollenkaan. Mutta ei minulla ollut hätää, oli valmiiksi laitetut eväät ja puhelin. Sain touhuilla omiani. Usein menin naapuriin kaverin luo, siellä oli äitikin paikalla. En kokenut tuota mitenkään omituisena asiana.



Ensimmäistä kertaa olin yksin kotona yötä 9-vuotiaana. Sekin meni ok.



Niin, entisaikoina tällainen oli varmaan yleisempää kuin nykyään. Alle kouluikäisiä ei jätetä hetkeksikään. Ulkoilukin menee varmasti monilla vanhempien seurassa kouluikään asti. On hyvä että vanhemmat ovat nykyään niin paljon läsnä, mutta missä menee raja? Mikä on jo liikaa?