Miten voi 2-vuotias saada täysin vanhemman hermot menemään?!

mutta kai minunkin äitiydessä olisi parantamisen varaa, kun on toistaiseksi vain yhdestä lapsesta kokemusta ja kaikki vastaantuleva sillä tavoin uutta. hermostun ehkä liian helposti, nyt vielä raskaana on tunteet aika pinnassa kaikkine vaivoineen. ei pitäisi lähteä mukaan lapsen meuhkaamiseen, mutta välillä siihen sorrun (=liian usein). ap

Eka tahtojen taistelu tulee juuri 2-vuotiaana, kun lapsi tajuaa voivansa saada haluamansa ja samaan aikaan hän tajuaa erityisen kirkkaasti, ettei saakaan kaikkea haluamaansa...



Kannattaa tosiaan vain kasvattaa hermojaan, vaikka taatusti tiukkaa tulee tekemään. Fiiliksiä helpottaa, kun tietää lapsen kiukkukohtausten kuuluvan normaaliin kehitykseen ja menevän aikanaan ohi. Seuraava tiukka paikka iskee monille n. 3,5-vuotiaana ja sitten jälleen 5v ja 7v. Ja murrosikä vasta " kiva" onkin ;) Onneksi väliin mahtuu seesteisiäkin jaksoja, ja kun vain malttaa olla luotettava ja kypsä aikuinen, ei ole heikoilla hangilla.

Sinä olet aikuinen

Meilläkin riideltiin tänään - 2-vuotias ja äippä ottivat yhteen ja siinä riitelyn tuoksinassa juolahti mieleeni, että olenkohan minä ihan viisas, tappelen kaksivuotiaan kanssa...

Koeta vaan jaksella, kyllä se siitä!

Sekin on totta, että suuttuminen ei todellakaan auta, se päinvastoin pahentaa tilannetta ja saattaa pitkittää ja/tai voimistaa lapsen kiukkua. Aikuisen pitäisi malttaa olla aikuinen etenkin omalle lapselleen, mutta äiditkin on vaan ihmisiä... Tärkeintä on, että tiedostaa reagoivansa ihan väärin suuttuessaan niin pienelle. Eikös se niin mene, että lapset kasvattaa vanhempiaan siinä missä vanhemmat lapsiaan. Eli ensi kerralla sitten lasket vaikka sataan ja yrität repiä tilanteesta tavalla tai toisella ennemmin huumoria :)

Muistan hyvin elävästi tuon tilanteen, olin itsekin viimeisilläni kun meidän esikoisella oli 2v uhma pahimmillaan.

Välillä ihan kihisi päässä ja tuntui että olisi voinut heittää lapsen vaikka seinään (huom, tuntui, ei oikeasti tehnyt mieli).



Oli helpottavaa kun kerran uskalin avaa suuni sitten neuvolassa noista tunteista, niin neuvolatäti suhtautui ihanasti, naurahti ja kertoi ystävällisesti että tunteeni ovat täysin normaaleja. Ja samalla juteltiin miten sitä omaa pinnaa saisi kasvatettua (ja muistutti ettei ole olemassakaan sellaista yli-ihmistä, joka ei koskaan menettäisi hermoja lapsilleen; kaikki siis sortuu joskus siihen lapsen tasolle ja huutaa takaisin vaikka tietää että se vain pahentaa tilannetta...)



Ja sitten juttelinkin jo puistossa, ja oli helpottavaa kuulla että jokainen äiti oli kokenut samoja tunteita.

Ylipäätänsä asiasta puhuminen jo auttaa paljon, ja antaa voimaa.



Ja välillä tulee sitten kausia, jolloin lapsen kanssa menee todella hyvin, lapsi on kiltti oma itsensä ja äitikin osaa hillitä hermojaan...





Elämä lasten kanssa on! :)





Voimia. :)