Norjalainen perjantai

Norjassa oli ollut tapahtumarikas päivä.

Jo aamulla Osloon oli levinnyt uutinen, joka pysäytti kahvinkeittimet, rikkoi työrauhan ja sai ihmiset tuijottamaan puhelimiaan epäuskoisina: kuningas Harald oli kuollut yön aikana. Suru oli kuitenkin vasta alkamassa, sillä hautajaisjärjestelyjen sijaan seurasi jotain, mitä kukaan ei ollut osannut odottaa.

Puolenpäivän aikaan kuningashuoneen edustajat kutsuttiin linnan suureen saliin. Siellä heille ilmoitettiin lyhyesti ja ytimekkäästi, että heidän aikansa oli ohi.

Ovien takana odottivat uudet hallitsijat.

Kuninkaallinen seremoniamestari astui parvekkeelle, selvitti kurkkunsa ja julisti:
– Norjan uudeksi kuninkaaksi on nimitetty kuningas Harry I. Hänen rinnallaan hallitsee kuningatar Megan.

Kansanjoukko hiljeni. Sitten joku taputti. Toinen liittyi mukaan.

Lopulta koko aukio raikui aplodeista, vaikka kukaan ei tuntunut tietävän, oliko kyseessä vallankumous, kuninkaallinen vitsi vai jonkin erityisen sekavan televisiosarjan kuvaus.

Harry I nosti kätensä.

– Ensimmäinen uudistus astuu voimaan välittömästi. Norjan viralliseksi kieleksi tulee keltti.

Toimittajat vilkaisivat toisiaan.

– Tarkoitatteko... keltin kieltä? yksi heistä kysyi.

– Juuri sitä, kuningas vastasi.

– Mutta mitä kieltä sillä tarkoitetaan?

Harry I hymyili arvoituksellisesti.

– Sitä selvitetään myöhemmin.

Toinen kuninkaallinen kuulutus oli vielä yksinkertaisempi:

– Punainen väri kielletään kaikkialla valtakunnassa.

Tämä aiheutti välittömän kaaoksen. Palomiehet katsoivat punaisia paloautojaan. Liikenneviranomaiset katsoivat liikennevaloja. Joulupukki soitti hätääntyneenä lakimiehelleen. Jopa Norjan lipun suunnittelijat alkoivat pakata tavaroitaan.

Iltapäivällä kuningas Harry I ilmoitti päivän viimeisen suuren uudistuksen.

– Kaikki kirkot muutetaan kuninkaan uskonnon mukaisiksi pyhätöiksi.

Kuninkaallinen tiedottaja ei osannut kertoa, mikä kuninkaan uskonto oli.

– Se on salaisuus, hän sanoi.

– Eikö kansalla ole oikeutta tietää?

Tiedottaja mietti hetken.

– On. Mutta kuningas kertoo sen, kun hän ehtii.

Illan hämärtyessä Oslo muuttui vähitellen paikaksi, jota kukaan ei olisi aamulla tunnistanut. Punaiset esineet katosivat ikkunoista, ihmiset yrittivät opetella olematonta kielioppia ja kirkkojen ovien päälle ilmestyi uusia, kultaisia tunnuksia.

Mutta kaiken keskellä eräs vanha norjalainen mies seisoi kuninkaanlinnan edessä ja katseli tapahtumia rauhallisesti.

– Tämä ei voi kestää, hänen vieressään seisova nainen sanoi.

Mies nyökkäsi.

– Ei niin.

– Mitä aiot tehdä?

Vanha mies hymyili.

– Ensin minun täytyy löytää punainen villapaitani.

Sitten hän katosi väkijoukkoon. Eikä kukaan vielä tiennyt, että Norjan vastarinta oli juuri saanut ensimmäisen jäsenensä.