Nyt jo edesmennyt isäni olisi pitänyt minusta enemmän, jos olisin pärjännyt huonommin
Isäni oli perheensä sisaruksista se musta lammas, ei kouluttautunut (vaikka päätä olisi ollut), jäi aikoinaan työkyvyttömyyseläkkeelle alle nelikymppisenä omasta työstään. Nykymittareilla se ei olisi edes mahdollista.
Olen itse koittanut mennä elämässä eteenpäin köyhästä lapsuudesta huolimatta, opiskellut ja tehnyt töitä jatkuvasti siitä asti, kun olen ollut 17-vuotias. Muutin omilleni myös tuolloin. Rahallista apua en isältäni pyytänyt kuin kerran vuokravakuuteen, minkä maksoin heti takaisin palkkatöistäni, mitä opiskelujen ohella tein.
Isäni sitten sairastui syöpään ja puolen vuoden ajan kävin häntä ja hänen kotiaan hoitamassa oman päivätyöni ohella useita kertoja viikossa. Pari kertaa romahdin ja itkin, kun hän sanoi todella ikävästi jostain tekemistäni asioista (olin laittanut astiat väärään paikkaan tiskatessani ja kerran hukkasin vahingossa radiokanavan, kun väänsin väärästä nupista, kun piti laittaa radiota hiljemmalle). Kiitosta en juuri koskaan kuullut.
Nämä pari romahdustani oli sitten muutamalle muulle läheiselleen puhunut niin, että olen ollut niin herkkä ja helposti loukkantuva.
Isäni kasvatti meidät lapset ankarasti, vyöllä ja huutamisella. Tottakai ne lapsuudenkokemukset nousi niissä tilanteissa pintaan, enkä pystynyt täysin peittelemään omia tunteitani.
Lähinnä käteen jäi vain se katkeruus hänen omista epäonnistumisistaan, jotka sitten kulminoitua ilmeisesti minuun. Täytyy sanoa, että sen sijaan, että voisin aidosti surra isäni poismenoa, niin tunnen vain valtavaa syyllisyyttä, että en pystynyt parempaan ja vihaa sen suhteen, että tiedän tehneeni sen, minkä pystyin vailla rakkautta tai kiitollisuutta.
Kommentit (2)
Digitaalinen versio isäsätäsi voi jatkaa solvausta
En arvosta vieläkään