Miksei tavallinen luterilaisuus korosta henkilökohtaista uskoa?

Jos usko pelastaa, miksei tavallisessa luterilaisuudessa pidetä henkilökohtaisen uskon merkitystä selvästi esillä siinä missä monissa herätysliikkeissä ja vapaissa suunnissakin? Enkä nyt tarkoita, että kirkon ovella pitäisi kysyä kaikilta sisään tulijoilta ovatko he uskossa ja piinata jatkuvilla käännytysyrityksillä niitä jotka ei ole tai on epävarmoja uskostaan. Joskus vaan tuntuu siltä, että kirkossa voi käydä vuosia joogaamassa ja fiilistelemässä kaiken maailman iskelmämessuissa ilman, että henkilökohtaisen uskon merkitys tulee mitenkään ilmi. Onko kirkko kadottanut perinteisen opetuksensa henkilökohtaisesta uskosta vai onko tällainen opetus koskaan kuulunutkaan valtavirtaluterilaisuuteen? Jos ei, mistä se johtuu?