Miksi monien on niin vaikea hyväksyä sitä, että joillakin vain on onnellinen ja ihana elämä?

Tämä tuli mieleen tuosta Sara Parikka -ketjusta nyt ajankohtaisesti, mutta on mietityttänyt minua jo vuosia. 

Aina, kun joku mainitsee ihan hyvässäkin tarkoituksessa olevansa kateellinen tai haikea siitä, että jollakin on niin ihana elämä, on monien ihmisten pakko rynnätä paikalle sanomaan, että todennäköisesti sen kateuden kohteena olevan henkilön elämä on oikeasti ihan p*rseestä, kaikkea ei näe päälle, jotain mätää on tuossakin tyypissä oltava ja niin edelleen. 

Ja joo, se on ihan totta, että kaikkea emme voi tietää ja tuskin kukaan elämästä täysin vaikeuksitta selviää. 

Ja silti samaan aikaan: usein käy niin, että onni tulee onnen luo, raha rahan luo, hyvissä ja onnellisissa perheissä kasvaneet saavat sellaisia myös itselleen. On ihan täysin mahdollista, että sen kateuden kohteen elämässä ei ihan oikeasti ole mitään kamalaa luurankoa kaapissa, vaan sen elämä on oikeasti helppoa, kivaa ja huoletonta. Miksi tämän myöntäminen on monille niin vaikeaa?