Ex-vanhoillislestadiolaisten kokemuksia

Myöskään kenenkään kokemusta ei kyseenalaisteta. Edellisessä ketjussa vl:t ottivat asiakseen mitätöidä kaikki kokemukset sillä, että kyseessä ei olisi "oikea" vl. 

Lapsena seurat ym täyttivät viikosta 1-3 päivää. Pakko ei ollut käydä, mutta ryhmäpaine oli semmoinen, että kaikki kävivät. Lapsesta puheet raamatusta ja helvetistä olivat pelottavia. Öisin pelkäsin että jos kuolen, joudun ikuiseen tulimereen.

Mietinkin siksi jatkuvasti olinko tehnyt syntiä ja ainahan olin koska jo ajatuskin vääristä asioista oli synti. Se johti pakko-oireiseen  päivittäiseen anteeksi-pyytelyn kierteeseen. Taikasanat  nimessä ja veressä aina hetkeksi helpotti sillä jos nyt saan esimerkiksi sydänkohtauksen tai tuleese seuroissa puhuttu maailmanloppu ainakin minä pääsen taivaaseen mutta entä muut läheiset oliko heillä synnit anteeksi ja joutuvatko he helvettiin jos näin  käy? Tällaisia ajattelin ala-asteikäisenä päivittäin.

Kuoleman ajatteleminen ja sen pelkääminen oli aivan tavallinen lapsuuteen kuuluva asia. Kuuli erilaisia kertomuksia äkillisistä kuolemista, joissa piiloviesti oli, että voit kuolla milloin tahansa, joten pidä huoli että olet puhtaalla omallatunnolla että pääset taivaaseen.

Erosta yli 20 v, pohdintaa:

Hyvää: paljon sisaruksia, meillä oli hyvä perhe jossa läheiset välit. Päihteetön, turvallinen kasvuympäristö. Paljon musiikkia, laulaminen. Isojen perheiden maalaisjärki ja suhteellisuudentaju, hyvä pohja omien lasten kanssa aikanaan kun paljon lapsikontakteja ja ymmärrystä siitä mikä on normaalia ja riittävää.  Ei ikinä tarvinnut pelätä, että vanhemmat eroaisi. Selkeä, omalla tavallaan hyvinkin johdonmukainen maailmankuva pohjarakennelmaksi, josta sitten nuorena lähti rakentamaan omaa maailmankuvaans

Huonoa: vahva uskonnollinen kasvatus ja yhteisön sisäinen konsensuksen tarve - uskovaisten pitäisi tavallaan olla kaikista asioista samaa mieltä -  muuttui paljon lukevalle, pohdiskelevalle lapselle varsin nopeasti ahdistavaksi ja pakottavaksi, uskonnolliset tilaisuudet päänsisäiseksi "tahtojen taisteluksi".  Omassa lapsuuden kokemuksessani vanhempien rakkaus ja hyväksyntä liittyi erottamattomasti siihen, että ajatteli oikein ja oli uskovainen.  En  pystynyt pysymään ajatuksissani niissä jäykissä raameissa, aloin irtaantua jo ehkä 10 v paikkeilla. Konkreettinen liikkeestä irtautuminen ja asian kertominen vanhemmille oli vuosikausien tuskallinen projekti, joka söi iloa ja energiaa nuoruusiästä (kaksoisroolit, poikkeavuuden ja vaillejäämisen kokemukset j

Jälkikäteen pahempana pidin sitä, että uskonnosta eroon kasvaminen oli lapselle/nuorelle psyykkisesti niin raskasta ja yksinäistä, että jouduin turvautumaan kaikenlaisiin defensseihin ja oman persoonallisuuden kehitys häiriintyi. Tuosta jäi pitkälle aikuisikään jonkinasteisia epävakaita piirteitä ja esim. moraalin kehittyminen on ollut hyvinkin hidas prosessi joka jatkuu edelleen (toleranssin kehittyminen huonolle omalletunnolle ja valehtelulle ja tietynlainen tarvekin valehdella)

Mulle kävi hyvin kuitenkin, välit perheeseen säilyi kuin säilyikin hyvinä ja olen päässyt sovintoon taustani kanssa, lähiomaisen hautajaisissa tuntui hyvältä laulaa Siionin laulua. Turhan pitkä tie oli kuitenkin.

Jos joku lestadiolainen vanhempi lukisi tätä, niin sinulle viestini on, että pehmeyttä, hyväksymistä, lämpöä ei voi olla liikaa jos lapsesi/nuoresi kyseenalaistaa uskonasioita. Jyrääminen ja jyrkkyys näissä hiljentää lapsen kyllä, mutta jättää tämän yksin.