Sosiaalisten tilanteiden pelko pilaa elämän

Olen kärsinyt kyseisestä vaivasta enemmän tai vähemmmän koko elämäni ajan. Isoimmat ongelmat sijoittuivat teini-ikään, jolloin esim. koulussa pidettyjä esitelmiä jouduin skippaamaan useampaan otteeseen. Samoin ryhmätyöt riippuen toki hieman ryhmän kokoonpanosta ahdistivat tilanteeseen nähden keskivertoa enemmän. Häiriö vaikutti myös esimerkiksi harrastuksiin, joissa harvoin sain itsestäni irti kaikkea potentiaaliani ja elin ylenmääräisessä stressitilassa.

Työelämää on takana kymmenisen vuotta ja vaiva on toki helpottanut ajan ja myös kokemuksen myötä. Olen työssäni käytännössä jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa. Nurinkurista tässä on se, että toisaalta tykkään siitä ja tiedän olevani sosiaalisesti taitava, eli tulen monenlaisten ihmisten kanssa toimeen, osaan kuunnella muita ja asettua toisten asemaan. Tästä huolimatta sisälläni asuu jokin ihmeellinen epävarmuus ja alituinen pelko siitä, että jotenkin epäonnistun ja häpäisen itseni muiden silmissä. Toki päiviä ja tilanteita on erilaisia - toisinaan onnistun olemaan oma rento itseni ja toisinaan on "tuntosarvet pystyssä" ja jatkuva itsetarkkailu päällä, mikä on raskasta.

Työssäni en joudu esiintymään ja tiedän, että mikäli sellaiseen tilanteeseen joutuisin, kokisin sen edelleenkin todella vaikeaksi, mikä tietysti johtuu myös harjoittelun puutteesta.

Nyt olen elämässäni sellaisessa tilanteessa, että haluaisin vaihtaa alaa. Samaan aikaan on valtava kiinnostus oppia uutta, mutta myös jo mainittu epävarmuus puskee välillä esille mielen syövereistä ajatellessani etukäteen mahdollisia haastatteluja, uusia työkavereita ja uutta työympäristöä. Tiedostan, että on järjetöntä ja ylimitoitettua kelailla päässä etukäteen tiettyjä asioita, mutta joku aukko sisällä tuntuu olevan, joka näitä ajatuksia ja tunteita herättää.

Välillä tunnen pettymystä ja turhautumista siitä, etten osaa vain "päästää irti" ja tuntuu, että oma pää on isoin vihollinen. Sekin on ristiriitaista, että vaikka tiedänkin omat vahvuudet varsin hyvin ja on hetkiä, jolloin uskon omiin kykyihini ja tulevaisuuteen, niin siitä huolimatta tämä positiivisuus tuntuu olevan toisinaan varsin heikoilla kantimilla ja jäävän herkästi kaiken negatiivisuuden ja katastrofiajatusten alle. En haluaisi vuosikymmenten päästä herätä sellaiseen tilanteeseen, että harmittaa ja kaduttaa, kun asetin itse itselleni rajoitteita, enkä koskaan oikeasti kokeillut, mihin rahkeet olisivat riittäneet.

Tähän väliin haluan vielä lisätä sen, että tiedostan, että sinänsä oma tilanteeni on moneen muuhun verrattuna hyvä, eli pystyn kuitenkin tekemään asioita ja selviytymään arjesta.

Kaiken tämän pitkän selostuksen pointti oli vuodattaa omia ajatuksia ja toivottavasti myös saada muilta vastaavanlaisten ongelmien kanssa painivilta vertaistukea, ajatuksia ja neuvoja. Miten olette selvinneet oman päänne kanssa? Minkälaisia ajattelu- tai käyttäytymismalleja olette kehitelleet mennäksenne eteenpäin?