Vajaa kaksi-vuotiaan jatkuva kitinä ja narina. Auttakkaa, miten saan sen loppumaan, en jaksa enää!

Milloin ei asiat mene hänen mielensä mukaan. Milloin taas ei halua vaipanvaihtoon tai päiväunille. Tai sitten on nälkäinen tai väsynyt. Aina on jokin syy. Tuntuu, etten minä mitenkään saa hänen tarpeitaan tyydytetyksi. Ja onhan tässä yli kahteen vuoteen ollut jo monenlaisia päiviä, mutta yhden ainoan päivän muistan, kun on ollut hyväntuulinen melkein koko päivän. Se oli kyllä maailman ihanin päivä.



Mutta se jäi ainoaksi. Ja tuo kokoaikainen vinkuminen rassaa hermoja tosi paljon. Sitä ei voi kuvitellakaan, jos ei ole kokenut. Kai se on samanlaista, jos uhmaikäinen on sairaana. Sitä vaan on jatkunut jo kaksi vuotta!

Mulla on kans semmonen tunne, että lapsi ei oo koskaan kunnolla tyytyväinen mihinkään, aina pitää ruikuttavalla äänellä jostain marista. Todella raivostuttavaa välillä, varsinkin silloin kun itse on väsynyt. Toivottavasti tuo ei ole perusluonteessa, vaan sen saisi jollain keinolla kitketyksi jo näin elämäntaipaleen alkumeteillä pois. T: vinkuiitun äippä

Täänän just piti lounaalla kuunnella lapsen huutokonserttia, joka kesti puolisen tuntia. Kastikkeet oli väärässä paikassa, veljellä oli väärä lusikka, pois ei kelvannut mennä, eikä pöydässäkään ollut hyvä. Ja puoli tuntia sen piti huutaa ei:tä räkä valuen, kunnes sitten lopetti ja alkoi syömään. Tuo on inhottavaa.



Uhmaiältähän tuo muuten kuulostaa, mutta on ollut tuollainen vauvasta asti. Nyt vasta viime aikoina on tullut sanat mukaan huutoon.



Täällä yksi hajonnut äiti on valmis kuuntelemaan ihan mitä vinkkejä hyvänsä, jos vain jotain joku keksii.

Vaikka tuskin, tuli vain mieleen. Persoonallisuuden piirre sekin. Elämä opettaa ja tasoittaa särmiä, mukaanlukien vanhemmat tietysti.

Ihan just noin. Eli vaikka olis kerhopäivä tai kyläpäivä, niin heti kun kotiin päästään, niin alkaa vinkuminen. Tai jos aamu jo näyttää huonolta, niin lähdetään heti ulos, jotta lapsi olisi tyytyväinen. Mutta sitten se mättää siellä kaksi lapiollista lunta ja heittäytyy selälleen hankeen, ettei haaaaluuuuuaaaaaaa! Ja mitä se ei halua, niin siitä ei sitten enää selvää saakaan.



Eli todellakin, vaikka mitä tekis, niin ei auta.



Tuosta vinkuiitusta tuli mieleen, että tuo oli yhden serkun lempinimi aikanaan. Ja kun se on isommaksi kasvanut, niin kyllähän maailma on opettanut, että vinkuminen ei oo paras keino saada tahtoaan läpi. Mutta pahoin pelkään, että tuo parku-vinku-valitus on ihan perusluonteessa, ja lapsi sitten ajan myötä oppii hallitsemaan niitä tunteitaan vähän paremmin.



Mutta sen sanon, että nyt on tosi rasittava lapsi.

Meillä kuopus nyt 1v11kk ja melkoisen tuttua on mitä ap kirjotti... Myös kahdella muulla lapsellamme on ollut tuon ikäsenä musta just hankalin kausi, vaikka murrosiästä ei esim vielä ole kokemusta... lapset on nyt 7v7kk, 3v7kk ja sitten toi pieni kitisijä.

että nämä inisijät ovat neitejä?:-)



Meillä kolme poikaa ja nuorin neiti 2,5wee ja kukaan pojista ei oo ollu samalla lailla omapäinen.

Yks toki omalla laillaan hankala, mutta erilaisissa asioissa.



Meillä kans tänäkin aamuna huudettiin räkä poskella ku oli vääränlaista leipää tarjolla :-)



Mä itse välillä melkeen nauran tuolle pikku-akalle, mutta täytyy sanoa että aina ei naurata.

Mä sanon tosi napakasti että nyt suu kiinni että sitä ja sitä et saa. Joskus kiikutan omaan huoneeseen huutamaan tai sanon että otan syliin sitten kun on hiljaa. Monesti alkaa suutuspäissään kerjätä syliin ja kiukkuaa siinä. Sitä mä en jaksa. JOten on jo oppinut vähän mitä tarkottaa että syliin pääsee kun on hiljaa.



Ja välillä sanon laittavani saunanlauteille huutamaan jos ei ole hiljaa. Ei ole koskaan vielä ollut saunassa itkemässä :-)



Mutta kyllä hermoja kysyy..

Ap kestä kestä!! Minäkin yritän.. :D

Olkaa kun ette kuulisikaan kun narisee. Ja omaan huoneeseen tai muuhun vastaavaan nurkkaan kitisemään. Sanotte että saa kitistä mutta siinä. Että ei teidän tarvi kuunnella turhaa kitinää!

Meilläkin viedään toisinaan makkariin rauhoittumaan ja yksin huutamaan huudot loppuun. Mutta sit tuntuu, että eihän sitä voi kymmentä kertaa päivässä sinnekään raahata, että pitäis olla jokin fiksumpikin tapa päästä ongelman ytimeen. Minä ainakin haluaisin tajuta, että minkä ihmeetn vuoksi sen pitää koko ajan huutaa. Miten se jaksaa.



Mutta tuo oli hyvä huomio, että sit saa jotain, kun on hiljaa. Se voi joskus toimiakin. Mutta kyllä se huuto menee usein niin hysteeriseksi, ettei poika tajua enää mitään puhetta. Ja syliin ottamistakin laittaa niin voimalla vastaan, ettei mun voimat enää riitä taltuttamaan sitä rimpuilijaa. Sit ei auta kuin odottaa, että se lopettaa huudon. Mut pitää yrittää rohkaista enemmän siihen hiljaa oloon ja nätisti pyytämiseen.



Kentille kiitos rohkaisusta, ettei mitään uhmaa tuu. Ja siis oikeesti minäkin oon ajatellut, ettei se oo enää mahdollista. Kun tuo nyt jo huutaa puoli tuntia lähes hengittämättä, niin jos tuosta uhma vielä pahenee, niin se tarvii joka uhmakohtauksen jälkeen ambulanssin.



Kent saa vielä erityiskiitoksen, kun on täällä aina minua rohkaisemassa. Joskus syksymmällä kirjoiteltiin vaativista vauvoista samassa ketjussa, ja oli tosi ihanaa, kun joku puhui samasta asiasta kanssani kokemuksella ja tiedolla eikä luulolla.



3