Mistä apua synnytysmasennukseen?

moikka. mulla oli sama juttu.

ja pitkä keskustelu miehen kanssa helpotti. nyt hän on paljon enemmän mukana kaikissa asioissa.

Minulla raskaus oli elämäni parasta aikaa. 4 kuukautta synnytyksen jälkeen iski huono olo, paniikit ja pelot: Hakeuduin lääkäriin, joka kirjoitti cipramil -reseptin. Jo parin viikon päästä alkoi olo helpottaa. Hakeuduin kuös neuvolapsykologin juttusille, jossa kävin kerran viikossa puolisen vuotta. Taistelua itsensä kanssa oli koko seuraava vuosi. Ei ollut helppoa ja muistankin pelot kauheimpina koko elämäni aikana. Kun pelkäsi elämää enemmän kuin kuolemaa. Lapsi ahdisti, mutta samalla koin valtavaa rakkautta ja hellyyttä tuota lasta kohtaan. Tunteet oli vuoristorataa. Kun lapsi oli 1,5 vuotias elämä alkoi helpottaa. Jatkoin käyntiä ensin yksityisella terapeutilla joka kehoitti hakemaan Kelalta terapiakuntoutustukea; sainkin sen 3 vuodeksi (yhdeksi kerrallaan). Kävin siis kolme vuotta ryhmäterapiassa kerran viikossa. Yksi käynti maksoi vain n. 7 euroa minulle. Tämän jälkeen on hoitanut itseäni erilaisissa vertaistuki ryhmissä. Tänä päivänä olen 7 vuotiaan pojan vessein onnellinen ja tasapainoinen äiti. Tiedän, että kuljen elämäni loppuun tämän masentuneisuuteen taipuvaisuuteni kanssa, mutta tänä päivänä pärjään loistavasti. Voimia kaikille masentuneille ja muistakaa siellä pimeydessä, että jonain päivänä se aurinko paIstaa - TAKUUVARMASTI!

"Neuvolassa terkka inttää joka käyntikerralla: oletko masentunut, koetko olevasi masentunut, etkö nyt millään kuitenkaan koe itseäsi masentuneeksi.."



Minusta ainakin on ihana asia, ja olin aivan positiivisesti yllättynyt että huolehditaan äidin hyvinvoinnista näin hyvin,ja yritetään ENNALTAEHKÄISTÄ sitä masennusta, koska pahimmillaan masennus voi aiheuttaa suurta vihaa lastansa kohtaan ja se voi herättää väkivaltaisia tunteita! näitä minä ainakin olen kohdannut! olen onneksi kyennyt jättämään lapsen toiseen huoneeseen kiljumaan ja mennyt itse vaikka suihkuun itkemään ja huutamaan ja repimään hiuksia päästä. masennus ON vakava asia josta täytyy huolehtia. onnellinen äiti loistaa päällepäin, masentunut ei! masentunut saattaa koittaa piilotella koko asiaa, ja sitä joutuu kaivelemaan esille! siksi sitä varmaankin jankataan!

itsellä ollu aivan samanlainen olo, kehotetaan keräämään elämän eliksiiriä siitä vauvasta. kehutaan kuinka ihanaa on imetys, itse kärsin aivan samanlaisista tuntemuksista!!

tuli vähän väärään kohtaan..

Otsikko on ehkä raflaava, mutta tässä siis kunnolla mielipiteeni asiasta:

On hienoa, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan, ja että siihen löytyy apua ja hoitoa. Kuoliaaksi vaiettu asia on nostettu päivänvaloon, äitien ei tarvitse siitä enää potea syyllisyyttä.

Koko aihe kuin kuitenkin jotenkin ylikorostetusti esillä. Ikään kuin jokaisen äidin kuuluisi edes vähäsen olla masentunut vauvan syntymän myötä. Neuvolassa terkka inttää joka käyntikerralla: oletko masentunut, koetko olevasi masentunut, etkö nyt millään kuitenkaan koe itseäsi masentuneeksi..

Välillä myös tuntuu, että masennusdiagnooseja heitellään aika heppoisin perustein ihmisen päälle ja lääkityskin aloitetaan suunnilleen arvion ja olettamuksen perusteella, ikään kuin käskettäisi syömään kalkkitabletteja. Ilman seurantaa, ilman kontrollia.

Vauvan syntymä tuo kokonaisvaltaisesti muutoksen perheen elämään ja siihen sopeutuminen vie oman aikansa jokaisen ihmisen kohdalla. Niin äidillä, isällä kuin muilla perheenjäsenillä on oma sopeutumisensa uuteen tulokkaaseen ja uuteen rytmiin. Mukana voi olla univelkaa ja ihan fyysinen toipuminen synnytyksestä tai sektiosta. Sopeutuminen ja toipuminen ovat eri asioita kuin masennus, nämä pitäisi osata erottaa toisistaan.

Lisäksi mukana voi olla muitakin tekijöitä, jotka tuovat omat sopeutumisensa, esim. taloudellinen tilanne, kotiin jääminen ja työyhteisön "menetys", siten aikuiskontaktien vähyys tai puute.

Nämä ovat eri asioita kuin masennus. Pitäisi osata erottaa ne. Ne kaikki voivat uuvuttaa, ja uupumus voi johtaa masennukseen, mutta ei aina ja ei välttämättä. Uupumus tai väsymys pitäisi osata erottaa masennuksesta. Ongelma on se, että kaikki terkkarit eivät näitä asioita osaa erotella, ei edes silloin, kun äiti itse osaa ja kykenee siihen. Laitetaan väkisellä se virheellinen diagnoosi. Ikään kuin halutaan omalle työuralle ja omalle vastaanotolle tänäkin vuonna se yksi masentunut äiti, jota voi suurennuslasilla seurata.

Jos neuvolassa ei aina ole iloisen näköisenä, hymyilemässä, ei se sitä tarkoita että on masentunut. Jos neuvolassa purkaa omia murheitaan, ei se tarkoita, että olisi masentunut tai etteikö arjesta ja vauvan hoidosta selviäisi.

Jos ajatellaan, että VAIN 10-22 % äideistä sairastuu masennukseen, SE ON TOSI VÄHÄN ja siihen nähden koko asia on minusta saanut aivan ylikorostetusti tilaa ja huomiota joka paikassa. Siis reippaasti alle neljännes masentuu.

Miksi ei toitoteta isoilla otsikoilla: 90-78 % ÄIDEISTÄ EI SAIRASTU MASENNUKSEEN VAUVAN SYNNYTTYÄ !!!

Olen itse joutunut oman neuvolani th:n virheellisesti masentuneeksi "diagnosoiduksi", ja väittämän toiseksi todistaminen on vaatinut psykiatri-konsultaatiota (hakeuduin itse) ja mielipahaa. Kyse ei ole siitä, ettenkö hyväksyisi itselleni masennusmahdollisuutta, vaan siitä, että kyseessä on kuitenkin suhteellisen vakava ja hoitoa vaativa "olotila", joka pitäisi diagnosoida ihan kunnolla ja lääkärin toimesta.

Syyskuun Vauvassa puhutaan synnytyksen jälkeisestä masennuksestaan, johon sairastuu 10 - 22 prosenttia äideistä. Onko sinulla ollut masennusoireita synnytyksen jälkeen? Miten sait apua?

Kirjoitit NIIN asiaa!! Miksi ei koskaan kirjoiteta tuoreista äideistä, jotka ovat ikionnellisia ja ilman masennuksen häivääkään!? Minua nimittäin synnytyksenjälkeiset hormonit kohtelevat lempeästi: En ole koskaan ollut niin onnellinen ja iloinen elämästä kuin silloin kun lapseni ovat olleet 0-6kk vanhoja... Ja tämä on sentään toistunut kolme kertaa. Siitä ei kukaan kirjoittele!

Aika hurjaa tekstiä oli Ole-Gunnar kirjoittanut. Tosin en tiedä missä kunnassa on sellaista palvelua, että heittämällä pääsee masennuslääkkeille!!?? Kyllähän ne lääkkeet määrää lääkäri eikä mikään neuvolan terveyden hoitaja!!



Minulla kääntyi vatsa ympäri kun luin tekstisi! Tuli tosi paha mieli, aivan kuin vähättelisit meitä masentuneita. Minulla on lapset 2 v 10 kk ja 10 kk. Toisen lapsen jälkeen olen kärsinyt keskivaikeasta masennuksesta...varmaan koko ajan synnytyksen jälkeen ja jo raskaanakin. Neuvolassa olen koko ajan puhunut avoimesti tunteistani, ja tehnyt testejä...mutta mitään ei huomattu vasta kun 4 kk synnytyksen jälkeen. Ensin kävin omalääkärillä, joka ei alkuun määrännyt lääkkeitä. Pian kuitenkin aloitin lääkkeet ja yritin pitkään saada terapia lähetettä, sitä kuitenkaan saamatta. Lupulta aloin ajatella itsemurhaa ja vasta siinä vaiheessa pääsin psykiatriselle, jossa ehdoteltiin jo sairaala jaksoa! Olen kärsinyt todella synkistä ajatuksista, lapset ovat kuitenkin pitäneet minut elämässä kiinni. Lisäksi olen kärsinyt niin sanotuista psykofyysisitä oireista..pahoinvointia, paniikkioiretta, päänsärkyä, rintakipua, hengenahdistusta yms. Syön edelleen kahta mieliala lääkettä ja rauhoittavaa tarpeen mukaan, jonka olen aloittanut huhtikuun lopussa. Kesällä asuin perhetukikeskuksella yhteensä 2 kk, koska en kotona uskaltanut olla/ pärjännyt, vaikka minulla on mies tukenani. Minun on siis aika vaikea käsittää tuota puhetta että aihetta korostetaan liikaa, jos minun piti mennä todella huonoon kuntoon ennen kuin sain kunnon lääkityksen ja terapia lähetteen.

Mymmeli 82:

Minun tarkoitus ei todellakaan ole ollut vähätellä sen enempää itse masennusta sairautena kuin siihen sairastuneita ihmisiäkään!! EI. Päinvastoin!



Kirjoitinhan, että on hienoa että tämä asia on nostettu päivänvaloon. Niinikään on hienoa, jos masennus havaitaan ja siihen saa asianmukaisen hoidon. Minusta masennus on sen verran vakava asia, että se vaatisi kunnon diagnosoinnin ja edelleen kunnollisen hoidon. Siihen ei pitäisi aloittaa "kaiken varalta" -lääkityksyksiä, ei myöskään "minusta tuntuu" -lääkityksiä tai muutakaan, vaan masennus pitäisi ottaa vakavasti. Vakavasti pitäisi ottaa myös se, jos ei ole masentunut.



Mutta minusta on kummallista, että tästä asiasta huudetaan niin valtavan paljon, ikään kuin jokaisen äidin olisi "pakko" potea edes jonkinasteista masennusta vauvan syntymän jälkeen. Että jos et jaksa hymyillä koko ajan, on automaattisesti masentunut. Huonot yöunet, riita puolison kanssa, vaativa vauva, stressaava työ, työpaikkakiusaaminen - näistä aiheutuneet väsymykset tms. eivät ole masennusta, vaikka ne mieltä rassaakin.



Eräs alan ihminen määritteli masennuksen muistaakseni niin, että on vain koko ajan paha olla, eikä mistään saa iloa, ja vaikka mitä tekisi, mitä yrittäisi, se paha olo ei väisty. Ei myöskään pysty nimeämään, mikä on pielessä tai mikä tekee sen pahan olon, eli mikä konkreettisesti on pielessä. Se on vain niin kokonaisvaltaisesti.

Esim. raskaan tai elämäntilanteen uuvuttama pystyy nimeämään ongelman, joka pahan olon aiheuttaa.



Itselläni heitteli hormoonit ja näin ollen myös mielialat suuntaan ja toiseen, mutta masennusta se ei ollut. Ei edes mitään sellaista ns. epävakautta, mikä olisi lapsen ja kodin hoitoon vaikuttanut, siihen arkeen.



Minut on "diagnosoinut" masentuneeksi terveydenhoitajan koulutuksen saanut ihminen. Minä en täyttänyt mitään masennuksen kriteereitä, oli vain raskas elämänvaihe ja puhuin niistä asioista, mitkä minua "rassasi". Sillä perusteella terv.hoitaja määritteli minut masentuneeksi.

Lääkkeen määräsi lääkäri. Lääkäri ei minua jututtanut eikä testannut. Kerroin, että minut on määrätty hakemaan masennuslääkitys ja kerroin koko tilanteen. Resepti ja lääkkeet oli siis pakko hakea. En käyttänyt lääkitystä. Kävin myöhemmin psykiatrilla, jossa minut testattiin kunnolla eikä masennusta ollut.



Tukea tai apua raskaaseen elämäntilanteeseen en saanut, ongelma meni ohitse kun se elämäntilanne helpotti. Se vain sattui samaan aikaan, päällekkäin, vauvan syntymän jälkeen.



Tilannetta voisi verrata vaikka siihen, että X saa vauvan ja samaan aikaan X:lle hyvin tärkeä ja läheinen ihminen Z sairastuu vakavasti tai menehtyy, ja vauvan tuoman ilon sijaan X kertoilee terv.hoitajalle Z:n sairaudesta / kuolemasta ja siihen liittyvistä tunteista, jolloin terv.hoitaja toteaa, että X on masentunut, pakottaa isompien toimien uhkauksella lääkärille ja noutamaan masennuslääkityksen.



Terveydenhoitajat eivät ole mielenterveyshoitajia, eivät psykiatrisia sairaanhoitajia, koulutus painottaa eri asioita. Siksi th:t pitäisi kouluttaa huomaamaan masennus ajoissa, mutta heidät pitäisi myös kouluttaa huomaamaan, mikä ei ole masennusta. "Hutkimisella" voi olla varsin ikävät jälkimainingit, niinkuin minun tapauksessa.

Tekstiä ei näköjään voikaan muokata, joten vielä:



minusta oli vain yllättävää nämä prosenttiluvut. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuu vain 10-22 % (muistinko oikein, teksti ei näy tässä enkä osaa hakea) ja siihen nähden, miten paljon tästä puhutaan, miten voimakkaasti painotetaan ja puhutaan, prosenttiluku on todella vähän. Vaikka itse ongelma onkin vakava niiden kohdalle, jotka sairastuvat.



Yli 70 % EI sairastu synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja se on tosi paljon !

Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen koin valtavan shokin: minulla ei ollut enää omaa aikaa eikä omaa elämää. En tiedä, olinko masentunut vai turhautunut tilanteeseen, mutta välillä itkin itsekseni ja välillä nousin miestäni vastaan kapinaan.

Odotimme ensimmäistä lastamme rakkaudella ja kovasti. Olimme todellakin halunneet pienokaista ja elämämme oli tätä varten rakennettu ja järjestetty. Syntymän jälkeen minulle äitinä tuli vastaan yllättävä asia eili minuuden menetys. Eli en voinut enää tehdä, mitä minä halusin, koska aina piti ottaa huomioon vauva, sen imetys, nukutus jne. sekä öisin että päivisin.

Se oli minulle oikeasti shokki. Muuttua unissa käveleväksi maitohinkiksi, jonka lepoa raastaa tuhinat, ininät, itkut ja pissavaipat. Apua!

Sitä apua en saanut mistään. Mies ei edes öisin herännyt, äiti ja anoppi kilvan valistivat, että sellaista se äitiys on. Väsymyksestä turtana itkin ja itkin, kunnes vauva varttui ja elämä tasaantui.

Ole-Gunnarin harmin, onhan se nyt todella ikävää että kirjoitellaan julkisesti ja keskustellaan aiheista, jotka eivät kosketa juuri sinua henkilökohtaisesti.

Itse olen sitä mieltä, että masennuksesta ei kirjoiteta liikaa, hyvä jos tarpeeksi. Ensinnäkin jos jopa joka viides äiti sairastuu, se on

paljon[/b] eikä mikään "pieni prosenttiluku". Toiseksi itse vaikean masennuksen kokeneena tiedän, millaista suhtautuminen masentuneeseen usein on. Ihmiset, jotka eivät itse ole kokeneet vastaavaa, helposti vähättelevät toisen oloa, ihmettelevät että miten se nyt vieläkin tuolla lailla kun onhan tässä jo viikkoja/kuukausia/vuosia mennyt. Leimataan laiskaksi ja saamattomaksi vaikka oikeasti on kyse siitä, että ei pysty. Jne. jne.

Siksi aiheesta on todella tärkeää puhua julkisesti! Vaikka omalle kohdalle masennus ei osuisi, jollekin tutulle saattaa, ja sairastuneelle on myötätuntoinen tai edes asiallinen kohtelu todella tärkeää.

Jos itseä jutut eivät kiinnosta, ne voi jättää lukematta. Vauvalehdet ovat täynnä juttuja muustakin kuin masennuksesta, joten sairastumattomia huomioidaan kyllä ihan myös, runsaasti.

Mitäpä minä tähän enää selittelemään tai toistamaan aiemmin kirjoittamaani. Kun haluatte ymmärtää pointtini väärin, niin ei voi mitään.

En myöskään ala omaa eläntarinaani tähän kirjoittelemaan,joten myös muiden on turha alkaa arvailemaan olenko leijunut pelkkää onnen ja autuuden tasaista taivalta ja kommentoin tältä pohjalta, vai olisiko sittenkin kokemusmaailmassa myös vähän rankempaa elämänsirkkeliä.. joten en ala selittelemään koskettaako aihe minua henk.koht. vai - mitä teidän vai tiedänkö mitään sen enempää äitiydestä kuin mansennuksestakaan

En osaa tuon selvemmin selittää mikä on ajatukseni aiheesta, mikä se pointti. Jos se ymmärretään väärin, jos se halutaan ymmärtää väärin, niin olkaa hyvät.

Ole-Gunnarin harmin, onhan se nyt todella ikävää että kirjoitellaan julkisesti ja keskustellaan aiheista, jotka eivät kosketa juuri sinua henkilökohtaisesti.

Itse olen sitä mieltä, että masennuksesta ei kirjoiteta liikaa, hyvä jos tarpeeksi. Ensinnäkin jos jopa joka viides äiti sairastuu, se on

paljon[/b] eikä mikään "pieni prosenttiluku". Toiseksi itse vaikean masennuksen kokeneena tiedän, millaista suhtautuminen masentuneeseen usein on. Ihmiset, jotka eivät itse ole kokeneet vastaavaa, helposti vähättelevät toisen oloa, ihmettelevät että miten se nyt vieläkin tuolla lailla kun onhan tässä jo viikkoja/kuukausia/vuosia mennyt. Leimataan laiskaksi ja saamattomaksi vaikka oikeasti on kyse siitä, että ei pysty. Jne. jne.

Siksi aiheesta on todella tärkeää puhua julkisesti! Vaikka omalle kohdalle masennus ei osuisi, jollekin tutulle saattaa, ja sairastuneelle on myötätuntoinen tai edes asiallinen kohtelu todella tärkeää.

Jos itseä jutut eivät kiinnosta, ne voi jättää lukematta. Vauvalehdet ovat täynnä juttuja muustakin kuin masennuksesta, joten sairastumattomia huomioidaan kyllä ihan myös, runsaasti.

Onko siitä koskaan puhetta missään? Masennus yleensä tuntuu jo rankalta, pelkästään sanana. Ei tiedä miten siitä pitäisi puhua, miten suhtautua ihmiseen joka kertoo olevansa masentunut. Mitä jos itse epäilee että voisi olla lievästi masentunut, mutta miten siitä alkaa puhua? Jos pelkää että vain kuvittelee ja sitten sinun tuntemuksia vähätellään lääkärissä. Jos on raskausaikana masentunut, onko siitä haittaa vauvalle?

Hei!



tässä minun tarinani:



Odotimme lasta monta vuotta, jonka jälkeen vihdoin huomasin olevani raskaana! Olimme todella onnellisia. Pelkäsin hiukan sitä, miten kovasti elämäni muuttuisi lapsen myötä, ja tutustuin myös masennusta käsittelevään kirjallisuuten jo raskaus aikana. En kuitenkaan ikinä uskonut itse siitä koskaan tulevani kärsimään

. Kuitenkin kun lapsi sitten syntyi, maailma kääntyikin päälaelleen. Olen todellinen suorittaja ihminen luonteeltani, ja vaikka olinkin realistinen odotusteni suhteen siitä, mitä lapsiperheen elämä on, tuli se minulle täytenä yllätyksenä.

Ensinnä synnytyksestä ei jäänyt hyvä maku, kätilöllä oli kiire, ja hänen ollessa luonani, mikään ei mennyt toivomusteni mukaisesti. Kun lapsi sitten alkoi imeä, minulle sanottiin että imuote oli hyvä, ei ongelmaa. Kotiin päästyämme huomasimme kuitenkin pian, että lapsi ei irrottanut rinnasta, ja itki ja itki. Terveydenhoitaja tuli ja sanoi että ei mitään hätää, vaikka paino oli laskenut ,onneksi äitini käsitti, että lapsi ei saanut tarpeeksi maitoa ja antoi korviketta, jonka jälkeen kaksi päivää asiat olivat hyvin ja paino lähti vauvalla nousuun. Itse olin fyysisesti hyvin kipeä, ja selkää särki jatkuvasti, aloin olla itkuinen, minulla ei ollut nälkä, mutta ajattelin koko ajan että tämä kuuluu asiaan.

Painoni laski koko ajan, yritin imettää ja antaa tuttelia, mutta imeminen ei vain onnistunut ja vauva alkoi taas olla hyvin itkuinen. Kaikki päivät hän vain itki, ei nukkunut. Iltaisin kyllä nukahti ja yöllä nukkui hyvin. Silti oma oloni vain jatkuin huonona. Vihdoin oli pakko mennä lääkäriin kovien vatsakipujen takia, ja todettiin kohtutulehdus ja kovat lääkkeet. Ulospäin näytin onnelliselta, mutta sisältä olin aivan rikki. Antibiootit johtivat kovaan hiivatulehdukseen, ja sain lääkkeen, jonka vuoksi imetys loppui kuin seinään. Luulen, että juuri tämä tönäisi minut lopullisesti rajan yli.

Aloin olla toivoton vauvan kanssa kahdestaan, pelkäsin jäädä hänen kanssaan yksin ja itkin mieheni lähtiessä töihin ja tullessa takaisin. Kun hän kerran lähti firman juhliin (joulujuhlat!) sain sellaisen kohtauksen , että tullessaan yöllä kotiin hän sanoi itkien, että näin ei voi enää jatkua. Olin täysin loppu henkisesti ja fyysisesti; mietin haluamattani että parempi vaan olisi kuolla ja lopettaa tämä jatkuva ahdistus ja kipu. Itkin koko ajan. Tuon yöllisen raivokohtauksen jälkeen sanoin itsekin miehelleni, että nyt on asiat huonosti, lähdin yksityiselle lääkärille, joka kuunteli ja antoi heti mielialalääkkeitä, unilääkkeitä sekä rauhoittavia (joita pyysi ottamaan vain kovimmassa hädässä)

Sitten alkoikin vyyhti purkautua: Syotyäni pillereitä noin viikon, ahdistus hävisi pikku hiljaa ja minua ei enää pelottanut niin paljon jäädä lapsen kanssa yksin. Käydessäni fysioterapiassa selvisi, että koko kehoni oli stressitilassa, ja että myös vauvan koko keho oli totaalisen jumissa imukuppisynnytyksen jäljiltä, ja että häntä todella sattui liikkua. Hänellä todettiin myös lievä maitoallergia ja saimme oikeat maitojauheet hänelle. Puolen vuoden lääkityksen jälkeen lopetin pillereiden syömisen, ja tilanne palautui melko hyväksi.



Nyt tyttöni on jo iso ja arki rullaa omalla painollaan. En täysin usko olevani selvillä vesillä, mutta työhön paluu sekä omat harrastukset pitävät minut aika hyvin pinnalla. Olen myös oppinut elämään lapsen kanssa normaalisti, vaikka tuntuukin että suhteemme ei ole niin hyvä kuin voisi olla. Yritän kuitenkin parhaani. Ahdistus on poistunut ja ruokahaluni palasi lääkityksen aloittamisen jälkeen. Ei ole siis mikään sanottu fakta, että lääkkeitä pitäisi edes aina syödä koko loppuelämä, jos niitä jossain vaiheessa tarvitseekin.



Minusta on lohduttavaa kertoa oma tarinani muille, ja myös lukea muiden tarinoita, sillä itselläni ei ole sitä 'ikiihanaa' kokemusta tuollaisen alle puolivuotiaan kanssa olemisesta. En todella tiedä mitä se on! Ja tavallaan ahdistaa, kuitenkin aika usein, lukea juuri noista hienoista kokemuksista, joista itse on täysin jäänyt paitsi, koska se koskee johonkin hyvin syvälle omaan itseen ja kykyyn olla hyvä äiti.



Kuitenkin haluan sanoa kaikille äideille, jotka tuntevat itsensä kirjoituksestani: Menkää lääkäriin! Ottakaa asia vakavasti, sillä se vaikuttaa kuitenkin suhteeseenne omaan lapseenne ja kuten itsekin selvisin, muutkin voivat selvitä!



T: Nykyään melko onnellinen äityli

Hei!



Synnytin pojan tammikuussa. Synnytys sujui hyvin ja lapsi on terve.

Tähän asti olen luullut kaiken johtuvan hormoneista mutta enää en. Koko tämän ajan on kiukuttanut, siis joka hemmetin asia, aivan mitättömätkin jutut. Sitten alkaa ahdistamaan. Harvoja päiviä on ne jolloin olen ollut todella onnellinen. Toki olen onnellinen että minulla on suloinen pieni poika, mutta...omaa aikaa ei sitten olekkaan. Poika on ollut aina huono nukkumaan, todella energinen mutta ei paljon kitise hereillä ollessaan. Yritän vähän tienata harrastuksellani koska raha tilanne on huono. Samalla yritän saada omaa aikaa.

Pointti on se että koen etten saa mieheltäni juurikaan tukea. Kun tein näitä "harrastetöitä" hän totesi että lopettaisin. ja olen jo ajatellut siitä tulevaisuudessa omaa putiikkia. Minä itken usein ja ajattelen olisiko helpompaa pakata tavarat ja lähteä. Teen kotona kaiken melkein yksin, pyykkauksen, ruoat, siivoukset yms. ymmärrän toki että mies on väsynyt työpäivän jälkeen (istumatyö) mutta niin olen minäkin! Usein tuntuu että kaikki kaatuu päälle ja kellekkään ei uskalla puhua koska kommentit olisi varmaan todella kannustavia. Ja sekin mietityttää että onko oikeasti jotain vialla vai syyttääkö hormoneja vaiko onko kaikki vaan unta?



Hmm, tulipa sekava viesti.