Kadehditko ystävän ja heidän lastensa menestystä?

En ole ajatellut että olisin ihminen joka tuntee herkästi kateutta, mutta mutta... havainnut, että kun ystävä kertoo omien urapolkujen edistysaskeleista, huomaan että mielessä vähän vihlaisee: miksi itse jumitan jo ties kuinka monennetta vuotta samassa tutussa tehtävässä, mukavoituneena.. Tai kun kaverilla kolme lasta ja kaikki harrastavat jotain kunnianhimoista ja ovat painotetuilla/lahjakkaiden luokilla/erityislukiossa tms., niin en voi kiistää etteikö tuntuisi jossain. Omilleni riittää 1-2 harrastusiltaa viikossa ja hyvästä koulumenestyksestä huolimatta eivät ole erityisen omistautuneita oikein millekään. 

Koitan työstää näitä fiiliksiä enkä usko että ihmiset jotka mulle kertovat, olisivat huomanneet mitään negatiivista, päin vastoin annan vilpittömästi tunnustusta heidän onnistumisestaan, samoin koen hyväksyväni omat lapseni sellaisenaan. Mutta olisi kivempaa kun ei olisi näitä vertailun aiheuttamia negatiivisia tunteita ollenkaan.

Onko kenelläkään vastaavia ajatuksia?