Ovatkohan koulukiusaajani aina vain onnellisempia?

Heidän ansiostaan keskeytin opiskelut yliopistossa ja nyt vain olen. En usko itseeni, enkä siihen, että voisin olla yhteiskunnalle tärkeä. En myöskään usko, että tämä tilanne muuttuu tulevaisuudessa.

Ymmärrän, että annan uskomuksillani ja erollani heille luovutusvoiton, mutta näin tämä meni.

Ehkä eniten yllätti, ettei koulukiusaamisesta, syrjinnästä ja selkäänpuukottamisesta päässyt eroon edes yliopistossa. Ilmeisesti tuollaisia persoonallisuuspiirteitä tarvitaisiin työelämässäkin, ehken olisi pärjännyt sieläkään.

Naurattekohan riemusta, kun teen jonain päivänä itse..?