Miltä tuntui kun oma lapsi muutti omilleen?

Helpottavalta!

Kyllä siinä itku pääsi, kun muuttoaamuna autoa pakattiin. Ja haikeaa se on vieläkin. Esikoisen kanssa on jotenkin se suhde erilainen, kun on ollut ainoa lapsi oman aikansa (meillä reilu kolme vuotta), ennen kuin kuopus syntyi. Mutta hienoahan se on, että omat siivet kantaa.   

Olihan se aika hurjaa, kun nuori oli ihan pari viikkoa aiemmin täyttänyt 18 ja muutti toiselle puolen maata. Yllättävän äkkiä tilanteeseen kuitenkin tottui ja ymmärsi, että nuori kyllä pärjää itsekseen.

Kivalta, ollaan vaimon kanssa kahdestaan ja voidaan naida naksautella millon vaan🥒💦

Just tänään mietein että kohta se on edessä. Esikoinen 19v menee kesällä armeijaan. Mihin se aika katosi. Just tultiin nyytin kanssa laitokselta.

Olihan se aluksi outoa kun likka muutti 18 vuotiaana omilleen. Toisaalta oli ihanaa olla kahdestaan miehen kanssa.

Vanhimmat lapset oli ihan helppo juttu. Nuorin taitaa olla ongelmallisin että sen saa ylipäätään lähtemään. Onneksi on ex tukena ja käski heittää mukulan mäkeen ja olla epäröimättä. Niin teen, mutta tietysti se hetken pahalle tuntuu.

Aivan kauhean ikävää. Suhde muuttuu täysin.

Kotona asuessa koko elämän arki jaetaan. Yhtäkkiä ollaan lähinnä soittojen varassa eikä enää tavataan aamupalalla heti jo aamulla.

Mutta tietysti pitää päästää omilleen. Olen varautunut henkisesti jo syntymästä saakka.

Ennen oli toisin. Lain mukaan lapset huolehtivat vanhuksesta vanhana, kun eläkkeitä ei ollut. Kansaneläke tuli 1960-luvulla.

Ei ole normaalia, että vanhukset elää yksin.

Vierailija kirjoitti:

Kivalta, ollaan vaimon kanssa kahdestaan ja voidaan naida naksautella millon vaan🥒💦

Tämä!

Kuin pieni kuolema olisi koittanut.

Niin luonnollista ja tervettä, että lapsi aikuistuttuaan lähtee omilleen.

Mutta minkäs teet ikävälle😭

Vierailija kirjoitti:

Aivan kauhean ikävää. Suhde muuttuu täysin.

Kotona asuessa koko elämän arki jaetaan. Yhtäkkiä ollaan lähinnä soittojen varassa eikä enää tavataan aamupalalla heti jo aamulla.

Mutta tietysti pitää päästää omilleen. Olen varautunut henkisesti jo syntymästä saakka.

Ennen oli toisin. Lain mukaan lapset huolehtivat vanhuksesta vanhana, kun eläkkeitä ei ollut. Kansaneläke tuli 1960-luvulla.

Ei ole normaalia, että vanhukset elää yksin.

Eihän vanhustenhoito liity kotoa muuttamiseen mitenkään. Vai teitkö lapset niin törkeän vanhana, että olet jo rollaattori-iässä, kun he muuttavat omilleen?

Vierailija kirjoitti:

Aivan kauhean ikävää. Suhde muuttuu täysin.

Kotona asuessa koko elämän arki jaetaan. Yhtäkkiä ollaan lähinnä soittojen varassa eikä enää tavataan aamupalalla heti jo aamulla.

Mutta tietysti pitää päästää omilleen. Olen varautunut henkisesti jo syntymästä saakka.

Ennen oli toisin. Lain mukaan lapset huolehtivat vanhuksesta vanhana, kun eläkkeitä ei ollut. Kansaneläke tuli 1960-luvulla.

Ei ole normaalia, että vanhukset elää yksin.

Kummallinen kommentti. On sitä ennenkin lapset muuttaneet ties minne opiskelujen ja töiden perässä ulkomaita myöten. Ei silloinkaan alle parikymppiset ole kyselleet vanhemmiltaan, saako muuttaa vai pitääkö heidän jäädä asumaan vanhempien luokse loppuelämän ajaksi.

Ei se kotoa muuttaminen jäänyt mitenkään erityisenä mieleen, mutta kun hän lähti ulkomaille harjoitteluun ja olin saattamassa kentälle niin se jäi. Jotenkin sitä ajatteli, että siellä on  isompi riski sattua jotain (liikenneonnettomuus, tulla ryöstetyksi tms.) Mutta hyvin sekin meni.

Kivalta! Meidän molemmat nuoret muuttivat samana syksynä eri paikkakunnille opiskelemaan. Olin ihan superonnellinen kun kumpikin pääsi opiskelemaan juurinsitä, mitä halusivatkin. Yhdessä etsittiin asunnot, autoin muutossa ja tavaroiden hankkimisessa.

Arki on tietysti erilaista mutta ihan kivaa. Täydellinen vapaus mennä ja tulla ja olla kokkaamatta.

Sitten kun tulevat käymään, tehdään taas kaikkea kivaa mitä ennenkin.

Esikoinen muutti toissakesänä omilleen eikä edes lähelle vaan n.300km.päähän yliopiston alettua.

Oli aivan hirveätä, siis ihan kamalaa. Purin kirjaimellisesti kieltäni lukuisia kertoja etten alkanut itkemään eri tilanteissa, kun esim.käytiin ostoksilla hänen uuteen kotiinsa ja muutenkin.

Enkä ikinä unohda sitä tunnetta ja hetkeä, kun koitti se kesäinen päivä, kun hän sinne sitten jäi, käännyin varmaan 10x vilkuttamaan ikkunaansa päin parkkipaikalle ja autolle tallustaessani, itkin aivan solkenaan ja itkin kutakuinkin sen n.3h kotimatkan autossakin.

Olin hänestänihan loputtoman ylpeä, mutta samalla tuntui kuin olisi sydän revitty irti rinnasta, ilman puudutuksia.

Ensimmäinen puolivuotta oli karmeaa ja sen jälkeenkin tuli ikävän itku säännöllisesti, enää en itke, mutta tottakai hän ja vointinsa käy päivittäin mielessäni.

Onneksi se olin minä jolla oli vaikeaa eikä hän, hänellä meni/menee hyvin, olen silmittömän onnellinen ja ylpeä äiti😍

Omaa jälkikasvua ei ole mutta kun velipuoli jolle olen ollut veli/isän korvike ja kasvattanut häntä sillä tavalla ettei kokisi kotona samoja asioita joita minuun kohdistui lähti omille teilleen työn pariin -90 luvun puolella niin kyllähän siinä ikävä tuli ja edelleen ei ole yhtään päivää ettei edes kerran hän tulisi mieleeni

Meillä nuoriso on mennyt ja tullut, armeijaan, kotiin, opiskelemaan, kesätöihin kotipaikkakunnalle, opiskelemaan, vaihtoon ulkomaille, kotiin kun ei muuta asuntoa jne tuota yhteensä, 3 lasta, lähes 10v. Siinä vaiheessa sitten esikoisella oli jo perhe ja lastenlapset alkoivat yökyläillä, niin ei oikein ole ehtinyt miettiä, vieläkö joku tulee muuttokuorman kanssa, voinko olla pari kuukautta? Ehkä ei, kaikki makselevat jo asuntolainaa.

Upealta! On annettu juuret ja siivet ja nähty että pärjää. Kuopuskin ollut omillaan jo 2v. Osa lapsista opiskellut ulkomailla jne.