Miten te herkät pärjäilätte??

Älkää käsittäkö väärin, minusta elämä on ihanaa, varsinkin kun tuntee olevana onnellinen. Mutta joskus taas todellisuus iskee päin tajuntaa, että onnellisuuskaan ole ikuista, ja jotain kamalaa voi tapahtua milloin vain. Olen aina ollut herkkä, esim kissani kuolema sai minut traumatisoitumaan ja siitä on nyt 4 vuotta ja syytän vieläkin itseäni kissani kuolemasta. Itken helposti ja ahdistunn pienistäkin asioista/vastoinkäymisistä, olen käynyt terapioissakin, ja saanut jonkin verran apua sieltä, mutta ongelma on tämä perusluonne jollainen olen ollut jo muistaakseni lapsesta, en päässyt porukoihin, en pystynyt samaistumaan keneenkään, seisoin aina yksin nurkassa ja ajattelin maailman kauheuksia. En ymmärrä miten jotkut ihmiset vaan pystyvät unohtamaan kaiken "pahuuden" ja elää,ymmärrän sen sanonnan että "nauti hetkestä!" mutta minusta tuokin kuulostaa kamaltalta, että HETKI; se on vain hetki mistä saat nauttia, etkä tiedä milloin se tulee loppumaan. Esim. minulla on ihana perhe, äiti ja isä on, mutta mietin milloin hekin jättävät minut... Pelkään jos he jättää, tein jotain väärin ja aiheutin heille pahaa oloa. Ja kumppani, mutta hänetkin pelkään menettäväni. Oikeastaan nämä pelot aktivoituu pahemmin silloin kun rakkaita ihmisiä on enemmän ympärilläni.
Lisäksi olen kova murehtimaan ja stressaamaan pienistä asioista, pahoitan mieleni jos joku sanoo väärin ja aajatelen että ihmiset vihaavat minua. Niin ja aina olen ollut tälläinen joten näitä asioita ei vaan muuteta sanoilla. Ja joku voisi sanoa myös liian kiltti, minulla on ollut ihmisiä jotka käytti hyväkseen koska olen niin kiltti ja empaattinen. No kunhan avauduin. Kiitos ja hyvää illanjatkoa kaikille.