Oliko joku lapsista ylitse muiden?

Mietin kyllä, että kirjoitanko mitään vai onko tämä vain turhaa valitusta. En tiedä. Kertokaa te. Minulla toinen lapsi syntyy pian ja siksikin pyörittelen tätä.

Onko teillä lapsuudenperheessä ollut joku lapsista se rakkain ja tärkein? Tai miksei omistakin lapsista?

Olen sina tiennyt alitajuisesti, että siskoni on äidilleni tärkein ja rakkain. Se on näkynyt ns. tunnetason kommunikaatiossa. Katseessa, äänenpainoissa, riitatilanteissa.

Siskoni nautti huomion keskipisteenä olemisesta ja kosti huomion menettämisen aina minulle. Siskoni oli usein ilkeä - mutta vain minulle. Väkivaltainenkin ja verbaalisesti loukkaava. Äitini ei tehnyt mitään estääkseen tätä, sillä ongelmaa ei hänen mielestä ollut vaan kuvittelin kaiken. Äitini oli yksinhuoltaja, ainut vanhempi.

Nyt äitini jäi työelämästä pois ja on alkanut pitää ystävien kanssa viini-iltoja, jossa käyvät tällaisia läpi. Ja hän puhui tavallaan ohi suunsa, kun satuin käymään hänellä tuollaisen illan jälkeen. "Kuinka pahasti siskosi lannisti ja alisti sinua?"

Hän on siis aina tiennyt sen, mitä ei ole myöntänyt kuitenkaan. Itse olen jo 30 ja nyt aikuisena olen ymmärtänyt, miten väärin tuo on ollut.

Siskoni on valovoimainen persoona ja minä sivustaseuraaja. Jos kokoonnumme yhteen, niin siskoni sana on edelleen laki. Itse en enää leiki hänen sääntöjensä mukaan, mistä syntyy riitoja. Tuolloin äitini pyytää minua joko jättämään asian tai poistumaan. Tuntuu, että emotionaalisesti olen aina ollut takamatkalla.

Se on tullut varjoksi koko lapsuuteni ylle ja osittain nykyisyydenkin. Voinko olla koskaan tärkein ja rakkain vai olenko vain riittävän hyvä. Pitäisikö painaa koko asia pois mielestä, jotta välit äitiini säilyisivät. Onko reilua nostaa tällaista esiin, kun tunteilleen ei varmaan voi mitään.