Ongelmista keskustelu läheisten kanssa / toisen ihmisen kuormittaminen omilla murheilla

Olen jo vuosia ihmetellyt miten psykiatriassa ollaan aina vierittämässä hoitoa potilaan läheisille kun ammattilaisilla ei ole aikaa eikä halua kuunnella. Jokaiselle asiakkaalle vakiovastausksena on, että oletko puhunut läheisille tästä, kannattaisiko puhua lähieisille. Sama homma on jos joku ei pärjää arjessaan, niin alkavat kinuta että eikö sinulla tosiaan ole ketään jota voisit pyytää siivoamaan / käymään kaupassa / kokkaamaan, kun kyseessä ei ole mikään lyhyt flunssa, vaan pitkään jatkuva ongelma.

Kyllähän ihmiset yleensä on puhuneet ongelmistaan läheisilleenkin, mutta ei se loputtomiin kuormitus ole oikein, eikä niillä läheisillä ole edes koulutusta hoitaa mielenterveysongelmia.

Samaan aikaan nämä samat ammattilaiset kehoittavat niitä asiakkaitaan, jotka valittavat miten joku läheinen vuodattaa ongelmiaan heidän niskaansa, katkaisemaan välit moiseen itsekkääseen, kuormittavaan porsaaseen.

Eikö he tosiaan näe miten kaksinaamaisia ohjeita antavat?

Jos täällä on joku ammattilainen, olisi kiva kuulla vastaus miksi toimitte näin. Ehkä anonyyminä uskallatte kertoa, kun naamakkain ette uskalla.