Äitini leikkii pyhimystä.

Veljeni on saanut lapsia, ja lasten äidillä on aika vahvoja paskamielipiteitä siitä, millaista heidän elämänsä kuuluu tulla olemaan. "Meidän pojastahan ei sitten mitään mekoissa röyheltävää homoa kasvateta", "olisin jo lähtökohtaisesti epäonnistunut äitinä, jos vammaisen penskan synnyttäisin", "ei vaaleanpunaista tytölle, ettei siitä tule sellainen hirveä, botoxia piikittävä bimbo".

En todellakaan tykkää tällaisesta asenteesta, ja mainitsin siitä äidilleni, eli lasten isoäidille. Hän sanoi: "onhan hänellä koko äitiys aikaa oppia elämän totuuksia".

Mutta ei ole. Vanhemmuus ei ole mikään hassunhauska leikki, jonka voit leikkiä ihan omassa tahdissasi. Lapsesi tarvitsee sinua, ja vanhempana sinun velvollisuutesi on pystyä vastaamaan lapsesi tarpeisiin. Jos et ole oppinut vastaamaan lapsesi tarpeisiin siihen mennessä, kun lapsesi alkaa sinua tarvita, niin silloin olet oikeasti epäonnistunut vanhempana.

Äidilläni tulee aina tällaisia ohimeneviä kausia, että hän eläytyy milloin mihinkin rooliin. Nyt viime vuodet on ollut päällä tämä onnellisuuden, suvaitsevaisuuden ja vapauden kausi. Että kaikkien mukamas täytyy saada olla sellaisia kuin ovat. Onpa kiva. Silloin kun minä tulin kaapista ja olisin tarvinnut äitiäni, hän oli "äitiysmatkallaan" vielä siinä vaiheessa, jossa hän käski minua lopettamaan "typerän pelleilyni" välittömästi. Joten opin selviämään ilman äitiäni, en tarvitse häntä mihinkään. Ja nykyään äiti sitten soittelee minulle itkupuheluita, kun hänellä on mukamas niin ikävä minua ja kun minä en enää puhu hänelle juuri mitään.