Mullla tuli sellainen vaihe että en enää kehdannut olla yhteydessä kehenkään kun elämä junnasi paikoilllaan.

Sama vaiva. Jossain vaihessa tajusin että mulla ei ole mitään kerrottavaa siinä missä toiset tapasivat puolison, saivat lapsia, menivät naimisiin tai erosivat, vaihtoivat työpaikkaa, ostivat mökkejä tai Espanjan asuntoja. Nolottaa aina vastata mitäs sulle kuuluu -kyselyihin.

Käynyt sama. Ei kerta kaikkiaan kehdannut kertoa miten päivät kuluivat ja miten mistään ei oikein meinannut tulla mitään, tein kaiken yksin ja tuntui ettei ole mitään ihmeellistä sanottavaaa kenellekään. Kyllä se siitä sitten lopulta taas lutviutuu.

Tuolla kysymyksellä tarkoitetaan lähinnä sitä, mitä toinen on miettinyt sitten viime näkemän. Minä en ainakaan odota kuulevani mitään selontekoa stuksesta eri rintamilla jos tuollaista kysyn.

Pystyn samaistumaan tähän. Nyt oon 35 ja mulla ei ole vieläkään mitään kerrottavaa.

Mun tekee just mieli sulkea viimeinenkin sometili, joka on lähestulkoon ainoa yhteys tuttuihin. Hävettää oma turha elämä sekä myös sairauksien pilaama ulkonäkö niin paljon että haluan kadota.

Olen nyt ollut 2 kk pois somesta juuri sen takia, että itsellä ei ole mitään sanottavaa. En mitenkään suodata sanomisia, enkä esitä mitään somessakaan, mutta nyt on itselle pikkuhiljaa kertynyt niin paljon kuormittavia asioita, että ilo on kadonnut elämästä, enkä pysty iloitsemaan muiden onnesta tai murehtimaan muiden suruja. Sosiaaliset kontaktit on aivan minimissä, mitä nyt koiran kanssa ulkoillessa sanan tai toisen vaihdan toisien koiranulkoiluttajien kanssa. Että semmosta. Varmaan joku päivä vielä helpottaa.

Joo, ei oo mullakaan mitään kerrottavaa. Oon sitä paitsi muutenkin niin tylsä ihminen, että nautin paljon omassa seurassa olemisesta, lukemisesta ja kirjoittamisesta yms. joten en liehu missään missä on aina paljon säpinää enkä tunnekaan ketään.

Sama täällä. Kaverin kanssa en ole nyt jutellut vuoteen, jos soitellaan ei mulla ole mitään asiaa. Samaa rataa mennyt koko vuosi. Mikään ei ole muuttunut. Sit sukulaiset kyselee mitä vanhemmalleni kuuluu. Ihan samaa kuulunut 15 vuotta. Ei mitään uutta. Ehkä se on sukuvika?

Korona on pysäyttänyt ja antanut omaa rauhaa. Vanhat jutut jumittaa aina ihmistä.

Oma elämä on ollut aina tuollaista. Nytttemmin jotenkin alakulo on voimistunut normaalista ja keskustelu työhön liittyvistä asioista työssä on muuttunut hankalammaksi. Muita ihmiskontakteja ei edes ole. Samapa tuo sinänsä.

Sama fiilis.

Mua harmittaa, kun kysellään, että mitä meinaa tehdä pääsiäisenä tai vappuna tms. En tee ikinä mitään enkä käy missään, yksin ei huvita.

Kohta on muuten vappu. Taidan olla hissukseen.

Vierailija kirjoitti:

Mun tekee just mieli sulkea viimeinenkin sometili, joka on lähestulkoon ainoa yhteys tuttuihin. Hävettää oma turha elämä sekä myös sairauksien pilaama ulkonäkö niin paljon että haluan kadota.

Voi sinnuu pientä ❤️

Tää on jännä. On enemmän puhuttavaa puolituntemattomien kanssa yleisistä asioista (mikä on mukavaa rupattelua), mutta auta armias kun joku sukulainen tai vanha kaveri "jaa, no mitä sulle nykyään kuuluu?" 😳

Vierailija kirjoitti:

Tää on jännä. On enemmän puhuttavaa puolituntemattomien kanssa yleisistä asioista (mikä on mukavaa rupattelua), mutta auta armias kun joku sukulainen tai vanha kaveri "jaa, no mitä sulle nykyään kuuluu?" 😳

Muista kuitenkin se ettei sitä oikeasti kiinnosta.

Ai. Minusta on kiva aiheuttaa sellainen vaivautunut hiljaisuus. En ole ollut missään, kotona on oltu, en ole tehnyt mitään, en ole kuullut kenestäkään, ei ole kukaan ollut yhteyksissä.

Voihan kysymykseen vastata kertomalla viimeksi lukemastaan kirjasta tai kuinka on seurannut kevääntuloa koiraa ulkoiluttaessaan ja uutisista Ukrainan tapahtumia. Mainitsee paistavansa/ostavansa parit munkit vapuksi tai kokeilevansa uutta ruokaohjetta. Jatkoksi voi tiedustella kysyjältä, onko hän lukenut saman kirjan/jotain suosittelemisen arvoista hiljattain, joko hänen pihallaan krookukset kukkivat, kannattaako hän NATOa, onko hänellä jotain vappuperinteitä jne.