Mieheni Aati.
Aatin täydellinen nimi oli Johan Adolf Huhta. Kotoisin hän oli Kemin maaseurakunnasta. Juuri valmistuneeseen uuteen kehitysvammaisten asuntolaan saapuessaan hän oli jo 45 vuoden ikäinen, mutta käsitykseltään lapsen tasolla. Koska hän oli asuntolan ensimmäinen asukas, niin sai asuntola hänen kunniakseen nimen Aatila. Seuraavien päivien aikana asuntolaan muuttivat loput sen 34 asukkaasta, joiden joukossa oli Aatin vaimo Tiltu ja heidän poikansa Yrjö ja Kallu. Asuintoverikseen hän sai poikansa Yrjön, joka oli jaloistaan niin rampa, ettei hän voinut kävellä eikä edes kontata, vaan päivät päästään istui hänelle varustetussa nojatuolissa, ja niin kehittymätön, ettei puhunut eikä syöttämättä syönyt, eipä edes aluksi osannut ruokaa pureksiakaan.
Lisäksi häntä vaivasi jonkinlainen kouristus, jolloin hän pahasti huitoi käsillään ja repi itseään. Aati itse taas oli kaatuvatautinen ja tuntuvasti mielenviassa, mutta sävyisä luonnoltaan ja hurskas mies, joka ahkerasti rukoili Jumalaa varjelemaan, kun tulee "Se joka kummittelee", tarkoittaen tällä omituisella
lauseparrella kaatumakohtauksiaan. Aati oli ennen ollut seppänä ja takoi
vieläkin laitoksen pajassa hyvänpuoleisesti. Kun kiittelit häntä työstään, sait vaatimattoman vastauksen: "Ei ole yhtään, joka hyvää tekee". Sittemmin hänestä kehittyi pyykinpesijäin vakinainen apulainen veden ja puitten kantamisessa. Tähän lienee häntä lisäksi houkutellut saamansa osuus pyykinpesijäin kahvipannusta. Oli jonkinmoinen valonpäivä Aatille, kun Yrjö tuotiin ja pantiin asumaan hänen kanssaan. Suurella mielenkiinnolla hän seurasi Yrjön liikkeitä ja hoitoa, säälillä kertoen sekä lääkäreille että muille, miten Yrjö paralla on samanlainen tauti kuin hänelläkin. Mutta miksikä niin hyvää miestä ollenkaan pidettiin laitoksessa. Oli siihenkin pätevät syynsä. Tuolla rotevalla miehellä oli varsin vaikeita taudinkohtauksia ja omat itsepäiset tapansa. Kerrankin Aati raivon valtaamana juoksi ympäri pihan suuri leipäveitsi kädessä. Pahempien kohtausten sattuessa hän oli päiväkausia pidettävänä lukon takana. Mutta terveempänäkin hän oli varsin itsepäinen. Sepäntaitonsa tuli oikein kiusaksi, sillä valmistamillaan tiirikoilla hän aukoi mitkä ovet hyvänsä, ja kaikki paikat hän nuuski. Ilman hiljaista touhua hän ei
viihtynyt, mutta hän teki ainoastansa mitä itse tahtoi ja mieluummin sellaista, josta oli odotettavissa jotain etua itselleen. Kun joskus yritettiin murtaa tuota tahtoa, oli vankan miehen vastarinta pelottava. Kun hän tutustui ympäristön mökkiläisiin, käytettiin tuttavuus pieniin ansiomahdollisuuksiin laitoksen aineitten kustannuksella. Ei Aatia suotta oltu lähetetty laitokseen. Liian vaikea hän olisi ollut yksityishoidossa pidettäväksi, ja varmaan hänestäkin siinä tapauksessa olisi tullut noita surullisen kuuluisia koppilaisia, joille aukosta
työnnetään ruoka ja jotka eläimellisessä olossaan tylsistymistään tylsistyvät, kunnes kurja elämä sammuu. Erääksi yöksi ei Aatia kuulunut kotiin. Mentiin etsimään, ja jonkun matkan päästä laitoksesta hänet löydettiin metsäpolulla suullaan makaavana - hengettömänä. Mitään loukkaantumisen merkkiä ei näkynyt, joten arvatenkin halvaus oli tehnyt hänestä lopun. Kuollessaan kesällä 2021 Aati oli 52-vuotias. Oikuistaan huolimatta jätti Aati hauskan muiston laitokseen, ja sopii uutta hoitolaa hyvin nimittää hänen nimellään. Aateja varten on Aatila suunniteltu.