Miten oppia nauttimaan perhe-elämästä?

Tiesin kyllä lapsia tehdessä, että lapsissa on paljo työtä ja oma aika vähenee. Tiesin, että lapset kiukuttelevat, ovat aina jaloissa, lastenhoitoapua ei juuri ole tiedossa ja että lasten myötä parisuhdeaika loppuu, kotitöiden määrä kasvaa eikä rahaa ole käytettävissä enää niin paljoa. Tiesin myös, että lapset kiukuttelevat, uhmaavat, metelöivät ja sotkevat. Tiesin myös sisarusten tappelevan. 

Silti lapsiperhearki tuntuu nyt minusta lähes vankilalta. Kai olen pettynyt siihen, että rankan lasten eteen uurastuksen, oman elämän uhraamisen ja parisuhteen laatuajasta luopumisen palkkiona on, että sydän surusta suunniltani kuuntelen ekaluokkalaista, joka itkee ettei ole kaveria tai että suunnittelemani kiva yhteinen koko perheen juttu menee pilalle vain siksi, että yksi lapsista on pahalla päällä (niin kuin lähes jokainen päivä). Rakastan lapsiani ja minullakin on hetkeni heidän kanssaan, milloin ajattelen ettei maailmassa ole mitään parempaa kuin oma lapsi. Silti ne hetket on niin ohikiitäviä kaiken arjen väsymyksen keskellä, että se on saanut minut kyseenalaistamaan koko elämän mielekkyyden. Mitä järkeä tässä elämässä on, kun koko ajan vain olen väsynyt ja teen niitä asioita, joista en oikeasti pidä.

Miten oppia nauttimaan perhe-elämästä kun päivittäin ajattelen, että jos ei olisi lapsia, voisin nukka 45min pidempään? Tai jos ei olisi lapsia, voisin harrastaa joka ilta 2h liikuntaa sen sijaan, että nukuttaisin lapsia. Tai jos ei olisi lapsia, ei tarvitsisi joka toinen päivä vääntää ruokaa tai että saisin rauhassa tehdä kaikkia niitä asioita, jotka minusta ovat oikeasti mukavia ja kivoja.