Lue keskustelun säännöt.
Taidan rakastaa eksääni
03.07.2015 |
Niinhän siinä sitten kävi, että puolen vuoden täydellisen radiohiljaisuuden jälkeen törmättiin eksän kanssa tässä yksillä festareilla ja uskaltauduin viimeisenä iltana jopa juttelemaan muutaman sanasen. Sitä ennen oltiin tietysti (molempien kaverit toki myös) jo huomattu toisemme useaan otteeseen, mutta kontakti jäi vain tuijottelun tasolle. Festareiden jälkeen tavattiin kerran, ja nyt olen aivan sekaisin.
Vaikka tulin itse jätetyksi silloin kun erosimme, tuntuu, että rakastan eksääni yhä. En epätoivoisella tai roikkuvalla tavalla, mutta jotenkin niin, että koen äärettömän suurta sympatiaa ja empatiaa häntä kohtaan. Nauroimme ja itkimme yhdessä ja jotenkin tuntui vaan sellaiselta että "olen tullut taas kotiin". Olen itse käynyt terapiassa muiden syiden takia kevään, ja tuntuu, että ainakin itse olen kasvanut ihmisenä sen verran, että osaisin nykyään suhtautua paljon terveemmällä tavalla myös parisuhteeseen. Myös eksäni vaikutti ymmärtäneen parisuhde-elämisestä oleellisia asioita.
Tapaamisemme lopulla eksäni rupesi voimaan pahoin ja hän kertoi jopa oksentaneensa pusikkoon matkalla kotiin - mistä tämä nyt sitten kertoo? Jännittikö hän tapaamista niin paljon, voisiko hän olla itsekin ihastunut minuun? Hän laittoi vielä samana iltana paljon myöhemmin välittäviä viestejä ja seuraavanakin iltana viestittelimme. Kerroin silloin hänelle tunteeni suoraan, mutta en painostanut häntä tekemään asialle mitään. Eksäni myönsi silloin suoraan, että hänellä on myös "tunteita minua kohtaan". Mitä se nyt sitten meinaa?
Eksäni kutsui minut viettämään nyt viikonloppua kesäpaikalleen, ja itseäni jännittää koko tilanne aivan hemmetisti. Mitä jos odotankin liikoja? Kuvittelenko liikaa, ehkä hän kysyikin minua sinne vain ystävänä? En ikimaailmassa tahdo ahdistaa häntä liiaksi, vaan rakentaa jonkinlaista syvää ihmissuhdetta pikkuhiljaa. Jos tästä mitään tulee.
Argh. Ehkä tämän kirjoittaminen vähän helpotti stressiäni. Kommentoikaa, jos heräsi ajatuksia!
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tässä oma tarinani:
Itse erosin 1,5 vuotta sitten, en omasta aloitteestani, olisin halunnut vielä yrittää, mutta ex mies ei enää halunnut. Kuluneiden 1,5 vuoden aikana olemme kolme kertaa yrittäneet vielä, pidämme toisistamme, meillä menee hyvin kavereina, mutta heti kun yritämme tunnetason suhdetta, niin se ei toimi. Meillä on kummallakin siinä asiassa ollut ongelmia, olemme pidättyväisiä eikä lapsuuden perheissä ole kannustettu puhumaan tai ylipäätään tuntemaan mitään.
Minä olen tämän 1,5 vuoden aikana mennyt tässä asiassa eteenpäin, onnistunut käsittelemään ja pääsemään kiinni tunteisiini (luultavasti eron vuoksi, se romahdutti hetkeksi suojamuurit jne), ex-mies ei ole sitä edes halunnut, hänellä on toisenlaiset keinot siihen (uppoutuu harrastukseen jne).
Joka tapauksessa meillä on selvästi käynyt ilmi se, että vaikka pidämme toisistamme ja tunteita on, niin yhdessä oleminen ei onnistu, ei vaikka kumpikin tahtoisimme, aina muutaman viikon yhdessäolon jälkeen alan tuntea oloni onnettomaksi ja mieskin alkaa ahdistua. Olemme aina onnistuneet palaamaan helposti kaveritasolle, joten ei tästä ole ollut ongelmia, ehkä meidän on vaan pitänyt kokeilla tarpeeksi monta kertaa, jotta uskomme ettei se vaan toimi.
Mutta jossain vaiheessa kokeilut on pakko lopettaa ja päästää irti, jotta pääsee eteenpäin elämässä. Nykyään olen onnellinen itsekseni enkä enää kaipaa parisuhdetta, en exän tai kenenkään muun kanssa. Mutta tämä tapahtui vasta kolmannen yhteenpalaamisyrityksen jälkeen, sitä ennen halusin vielä palata ja toivoin sitä enemmän kuin mitään muuta.
Ehkä sinun pitää kokeilla, kuulostaa siltä että myös exäsi sitä tahtoo. Älä odota liikoja, mutta älä myöskään ole pessimisti, kyllä se saattaa onnistuakin. Me olemme kerran aikaisemmin exän kanssa eronneet, noin viiden vuoden yhdessä olon jälkeen, ja sen jälkeen olimme yhdessä vielä 15 vuotta ja suuren osa niistä ihan onnellisesti. Sen ensimmäisen eron aikana kävimme läpi omia juttujamme ja opimme paljon, ja se kantoi kauas. Mutta ei ikuisesti, kuten tämä toinen ero osoittaa, toisaalta meillä oli 15 ihan hyvää vuotta (tai no viimeiset 5 ei ehkä niin onnellisia olleet, mutta eivät kyllä onnettomiakaan, ei meillä mitään erityisiä riitoja tms. ollut, kunhan ajauduimme erillemme, läheisyys puuttui jne). Ja mistä sitä tietää, jos me vaikka vielä joskus päätyisimme taas yhteen, mutta juuri nyt ei ole sen aika, sen olen huomannut.