Kohtukuolema - voittaako elämä joskus?

Elämän on voitettava. Sinulla on jo muita lapsia niin se käy helpommin.

Lapsen menetys on aina iso suru muttet ole ainoa jolle niin on käynyt.

Suosittelen vertaistukiryhmää.

Se päivä tulee. Luota siihen. Lapsesi tulee aina olemaan sydämessäsi. Tuska tulee helpottamaan vaikka kannat ikävää. Ikävä on rakkautta omaan vauvaasi. Siksi sitäkin pitää vaalia ja varjella.

Nyt pitää hengittää vain ja selvitä minuutti, tunti ja päivä kerrallaan.

Pyri ulkoilemaan säännöllisesti, käy rannalla itkemässä ja huutamassa ikävääsi.

Puhu asiasta niin paljon kuin jaksat, kirjoita päiväkirjaa, maalaa tai pura asiaa sinulle omimmalta tavalla. Anna tuskasi tulla ulos ja näkyväksi ettet koteloi sitä sisääsi.

Etsi hyvä terapeutti tai muu ammattilainen, jolla voit käydä säännöllisesti. Hän kestää kaikkein pahimmat huutosi ja tuskasi. Mene vertaisryhmään. Rakenna näistä itsellesi säännöllinen tuskanpurkamisen rutiini.

1,5v päästä on helpottanut jo paljon. Mulla kuoli lapsi reilu vuosi sitten ja vielä tasan vuoden päästä tapahtuneesta sain itkukohtauksia, pelkotiloja ja raivareita. En koko ajan mut siis häiritsevän paljon.

Mikään ei oikeuta vauvasi kuolemaa, sitä ei koskaan voi eikä tarvitse ymmärtää. On epäoikeudenmukaista että et saanut häntä kotiin asti. Maaliskuussa voit jo vähän paremmin, kesäkuussa saatat jo hymyillä.

Sait kantaa enkelisi. Sait silitellä häntä lähempänä kuin voi lastaan päästä. Hänen matkansa oli lyhyt täällä, mutta sinä sait olla hänen kanssaan aivan jokaisen sekunnin.

otan osaa. elämä on välillä liian rankkaa.. onneksi sinulla on muita lapsia, vaikkei toki korvaa menetystä, mutta auttavat eteenpäin, yksin tai itsensä vuoksi ei välttämättä jaksaisi..

Voittaa se. Usko pois. Minun raskauteni jouduttiin keskeyttämään raskauden puolessa välin vauvan kuolettavan sairauden vuoksi. Oli jo lopettanut liikkumisen ja lapsivesi käynyt vähiin. Olin varma, ettei elämästä mitään iloa koskaan löydy. Niin siinä vain kävi, suru muutti muotoaan ja elämä lähti vähin erin rullaamaan. Sain vielä yhden varhaisen keskenmenon mutta sitten odotin taas vauvaa. Pelotti aivan helvetisti... Nyt minulla on vauva. Aivan ihana ja upea. Niin rakas. Olen taas onnellinen vaikka en lapsen menetystä unohda. Surun kanssa oppi elämään.

Aika parantaa. Unohtaa ei tarvitse, eikä voi. Suru muuttaa ajankuluessa muotoaan. Selviätte kyllä, vaikka juuri nyt siihen ei jaksa ehkä uskoa!

Mulle sanottiin hyvin että et tule koskaan olemaan se sama ihminen kuin ennen lapsen kuolemaa mutta et varmaan haluaisikaan. Silloin se tuntui oudolta mutta nykyisin perhe on minulle vielä enemmän mitä se oli aiemmin. Arvot meni uusiksi.

[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 16:19"]

Mulle sanottiin hyvin että et tule koskaan olemaan se sama ihminen kuin ennen lapsen kuolemaa mutta et varmaan haluaisikaan. Silloin se tuntui oudolta mutta nykyisin perhe on minulle vielä enemmän mitä se oli aiemmin. Arvot meni uusiksi.

[/quote]

Tämä on totta. Näin tunnen käyneen myös omalla kohdallani.

tuo 7

Jos ei ole kokemusta niin miksi sanoa mikä auttaa?
Kokemuksesta sanon: surkaa yhdessä. Kyllä saa arki pysähtyä kuoleman kohtaamisessa.
Mitään automaattipäätöksiä ei ole. Ja teidän perheessä lapsetkin joutuu surunsa käymään läpi.
Kävyssä saatte vertaistukea. Suosittelen! Vaikkei mekään jotka lapsen kuoleman olemme kokeneet ja yhä elämme sen kanssa ei tiedetä mitä se teille on.

Lapsien olemassaolo voi olla vaikea yhtälö. Ei se ole helppoa hoitaa perhettä kun ei jaksa kotiakaan hoitaa. Pyydä neuvolasta apua. Ja lapsille hoitoapua sekä mielekästä tekemistä jos he jaksavat. On vaikeaa hoitaa kun itse ei jaksa. Mene mistä aita on matalin äläkä vaadi itseltä tai lapsilta liikaa.

TEHKÄÄ NIINKUIN TUNTUU PARHAALTA. Ei ole ohjekirjaa miten toimia.

Itse lopetin liikunnan ja kaivoin pihassa lumikasoja paikasta toiseen. Piirsin ja kirjoitin. Kävin kävyn ryhmässä ja elettiin vaan tehden jotain. Arkea voi muuttaa, älkää suorittako paitsi jos ne tuntuu hyviltä rutiineilta.

Neuvolasta perhetyötä. Pääset vaikka uimaan tai kauppaan yksin. Neuvolasta saa myös psykologin.

Mulla kuoli huhtikuussa vauva parin tunnin iässä. Oli niin vammainen ettei sen eteen voinut mitään tehdä. Samalla erosin miehestäni, se sekosi surusta enkä jaksanut enää kannatella elämässä kiinni. Kaksi vanhempaa lasta on. Tuntuu että ne vähät ystävät yms. läheiset hylkäsi kun eivät tiedä mitä sanoa. Tuntuu että jäin ihan yksin. Työkyky mennyttä, en juuri kotoani poistu kun olen tippunut niin pahaan masennukseen. Pahinta on kun maailma jatkaa kulkuaan, ilman minua ja vauvaa. Kukaan ei edes käy sen haudalla muuta kuin minä. Ei tästä tasan selviä IKINÄ.

Kirjastosta saa muuten kuolemaa käsitteleviä lastenkirjoja. Me luettiin niitä, listaa kävyn sivulla.

11

[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 16:36"]Mulla kuoli huhtikuussa vauva parin tunnin iässä. Oli niin vammainen ettei sen eteen voinut mitään tehdä. Samalla erosin miehestäni, se sekosi surusta enkä jaksanut enää kannatella elämässä kiinni. Kaksi vanhempaa lasta on. Tuntuu että ne vähät ystävät yms. läheiset hylkäsi kun eivät tiedä mitä sanoa. Tuntuu että jäin ihan yksin. Työkyky mennyttä, en juuri kotoani poistu kun olen tippunut niin pahaan masennukseen. Pahinta on kun maailma jatkaa kulkuaan, ilman minua ja vauvaa. Kukaan ei edes käy sen haudalla muuta kuin minä. Ei tästä tasan selviä IKINÄ.
[/quote]

Mä en voi kuin lähettää sinulle pitkän halauksen.

[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 16:36"]Mulla kuoli huhtikuussa vauva parin tunnin iässä. Oli niin vammainen ettei sen eteen voinut mitään tehdä. Samalla erosin miehestäni, se sekosi surusta enkä jaksanut enää kannatella elämässä kiinni. Kaksi vanhempaa lasta on. Tuntuu että ne vähät ystävät yms. läheiset hylkäsi kun eivät tiedä mitä sanoa. Tuntuu että jäin ihan yksin. Työkyky mennyttä, en juuri kotoani poistu kun olen tippunut niin pahaan masennukseen. Pahinta on kun maailma jatkaa kulkuaan, ilman minua ja vauvaa. Kukaan ei edes käy sen haudalla muuta kuin minä. Ei tästä tasan selviä IKINÄ.
[/quote]

Ei selviä mutta elät sen kanssa, näitä tapahtuu. Kuolema ei kysy lupaa. Tähän saakka olet elänyt asian kanssa ja sitä vaan päivä tulee huomennakin ja päivä menee illaksi ja päivällä joko tekee jotain tai ei. En sanoisi tätä voimaksi tai selviytymiseksi.

Omia lukkoja kannattaa tutkia psykologilla.

11

Otan osaa. Minullakin ekat kuukaudet meni ihan sumussa, muiden lasten vuoksi piti jaksaa pyörittää arkea jotenkuten edes. Noin kaksi vuotta kuolemasta jo nauroin ilman, että tuli huono omatunto. Vaikka joskus tulee vielä nykyäänkin huono omatunto, jos olen kovin iloinen. Mutta sen oppii ohittamaan, koska sehän on oikeasti aivan typerää ja tarpeetonta tuntea siitä huonoa omatuntoa. Suosittelen tukiryhmää tai pyskologia, niistä on monille apua, minullekin oli.

Kiitos kaikille. Meille tämä on vielä niin tuore asia, etten tiedä mitä tulevaisuus tuo. Minulla on ihan järjettömän hyviä ystäviä, joten olen onnekas. Pyysin juuri parhaalta ystävältäni, josko hän katsoisi vauvani kuvaa. Tuntuu pahalta, että edes kuvaa ei uskalla noin vain näyttää. Nyt mulla on vain se olo, että olen tehnyt jotain väärin, etten ole vauvani kanssa. Että olen niin perkeleen huono ihminen, etten ansainnut lastani, mutten tiedä mitä tein väärin.

-ap

Hei.

Minun vauvani kuoli kohtuun pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Synnytin kuolleen ainokaisen lapseni ja olimme surusta sekaisin  mieheni kanssa. Lapsemme oli lapsettomuushoidoilla alkunsa saanut ja menetys tuntui musertavalta.

Omalta kohdaltani voin sanoa, että pahin tuska ja suru kesti vuoden. Pahin alkoi helpottamaan kun tulin uudelleen raskaaksi hoidoilla. Vaikka uusi vauva ei korvannut kuollutta, niin siltikin se antoi uutta merkitystä elämään.

Menetys on ollut elämässäni niin merkittävä, että voin sanoa, että se on muuttanut minua. Ei minusta välttämättä ole tullut parempaa ihmistä, mutta surua ymmärrän paremmin. Se mikä minulta katosi lopullisesti oli usko mihinkään "yliluonnolliseen" ts. enkelihin, tai yleensäkään mihinkään tämän maallisen elämän jälkeiseen elämään.

Vaikka se kuulostaakin aivan mauttomalta kliseeltä, että "aika parantaa". Mutta juuri se pätee. ikävä menetettyä vauvaa kohtaan ei katoa, mutta suru muuttaa muotoaan. Se aika tulee vielä, kun sinäkin voit ajatella ja puhua menettämästäsi lapsesta ilman kyyneleitä. Tämä menetys ja suru sinun on vain elettävä läpi, jotta pääset elämässäsi eteenpäin. Voimia sinulle rakas ap.

Et ole tehnyt mitään väärin eikä vauva kuollut siksi, että olisit jotenkin huono ihminen. Vauvoja kuolee kohtuun, se on jopa aika yleistä. Tunnet todennäköisesti paljon ihmisiä, joilta on kuollut vauva. Ennen kuin minulta kuoli, en tuntenut yhtään toista naista, jolle olisi käynyt niin. Kuoleman jälkeen niitä muita alkoi putkahdella kaikkialta. Päiväkodissa yksi toinen äiti tuli esittämään surunvalittelunsa ja kertoi, että häneltä kuoli synnytyksessä lapsi muutama vuosi aiemmin. Päiväkodin hoitajan tyttärelle oli käynyt samoin. Työkaveri oli menettänyt kahdessa perättäisessä raskaudessa vauvan. Vanha opiskelukaverini otti yhteyttä ja kertoi, että häneltäkin on kuollut vauva. Miestä tuli hänen työkaverinsa lohduttamaan ja kertoi, että häneltä oli mennyt kaksoset samalla tavalla. En ollenkaan tiennyt näistä aikaisemmin. Tuolla kulkee valtavasti ihmisiä, jotka ovat menettäneet vauvan, et vain näe sitä heistä päällepäin. Eikä se ole heidän vikansa tai sinun vikasi. Joskus voi löytyä taustalta joku sairaus syyksi, mutta yleensä kyse on vain hyvin huonosta tuurista. Ei todellakaan mistään kohtalosta tai karmasta.

[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 16:36"]

Mulla kuoli huhtikuussa vauva parin tunnin iässä. Oli niin vammainen ettei sen eteen voinut mitään tehdä. Samalla erosin miehestäni, se sekosi surusta enkä jaksanut enää kannatella elämässä kiinni. Kaksi vanhempaa lasta on. Tuntuu että ne vähät ystävät yms. läheiset hylkäsi kun eivät tiedä mitä sanoa. Tuntuu että jäin ihan yksin. Työkyky mennyttä, en juuri kotoani poistu kun olen tippunut niin pahaan masennukseen. Pahinta on kun maailma jatkaa kulkuaan, ilman minua ja vauvaa. Kukaan ei edes käy sen haudalla muuta kuin minä. Ei tästä tasan selviä IKINÄ.

[/quote]

Ja vammaista lasta ei abortoitu, koska?

[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 19:43"]

[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 16:36"]

Mulla kuoli huhtikuussa vauva parin tunnin iässä. Oli niin vammainen ettei sen eteen voinut mitään tehdä. Samalla erosin miehestäni, se sekosi surusta enkä jaksanut enää kannatella elämässä kiinni. Kaksi vanhempaa lasta on. Tuntuu että ne vähät ystävät yms. läheiset hylkäsi kun eivät tiedä mitä sanoa. Tuntuu että jäin ihan yksin. Työkyky mennyttä, en juuri kotoani poistu kun olen tippunut niin pahaan masennukseen. Pahinta on kun maailma jatkaa kulkuaan, ilman minua ja vauvaa. Kukaan ei edes käy sen haudalla muuta kuin minä. Ei tästä tasan selviä IKINÄ.

[/quote]

Ja vammaista lasta ei abortoitu, koska?

[/quote]

Vmmaisuus selvisi vasta paria viikkoa ennen kuin syntyi täysiaikaisena. Lopetti liikkumisen ja siksi ultrattiin, olipa "kiva" yllätys. Kaikki oli tietysti hankittuna ja sisarukset odotti innolla, nimi valittuna yms. Rakenneultrassa väittivät vielä että lapsi kunnossa. Vei uskoni sikiöseulontoihin.