Kannustakaa nuorianne opiskeluhaaveissa.

Muistakaa kertoa heille, että kaikki on mahdollista ja aina kannattaa yrittää. Olen itse 47v ja mua harmittaa ihan vietävästi se, että minua ei kannustettu kotona vaan pikemminkin toppuuteltiin. Olin perheemme nuroin ja kolme vanhempaa sisarustani kävivät ammattikoulun. Minä jatkoin lukioon, mikä oli perheessämme suuri ihmetyksen asia. Vanhemapani olivat kyllä ylpeitä mutta eivät osanneet mua tukea eteenpäin. Kun pääsin ylioppilaaksi, ihan hyvin arvsanoin, olin ajatuksissani jo päättänyt hakea opistotasoiseen koulutukseen. Se oli vanhempieni mielestä myös hyvä päätös. Yojuhlissani enoni sanoi mulle, että maisterin juhlat sitten seuraavaksi. Muistan kuinka olin ihan häpeissäni. Mitä senyt tommosta puhuu, minäkö yliopistoon. Ja sitten kaikki naurettiin. Myöhemmin vasta tajusin, että enoni oli tosissaan ja näki mussa potentiaalia. No mä meni opistoon ja siinä ammatissa oon edelleen. Harmittaa! Ja lisään vielä, että silloin ei oikein koulussa ollut opoja. Kyllä oli mutta ei samassa mittakaavassa kuin nyt.

Joten uskokaa nuoriinne ja tsempatkaa heitä. Vain maailma on rajana!