Onko normaalia pettyä jokaiseen ihmiseen elämässä?

Kai se aika normaalia on, kunnes oppii siihen, ettei odota muilta niin kovin paljon.

Luulen, että tuo ihmisiin pettyminen on yksi syy siihen, miksi niin monella on lemmikkikoira. Koira on uskollinen ja osaa jonkin verran myös ymmärtää isäntänsä/emäntänsä tunteita. Koira on monelle se läheisin ystävä.

Mikä minusta kyllä on ihan väärin. Ihmisen parhaan ystävän pitäisi olla ihminen, ei koira. Mutta minkäs teet, näin elämä valitettavasti monesti menee.

Ihmisten kanssa voi kuitenkin sentään keskustella sanoilla, toisin kuin koirien kanssa. 

Hyvä, että suhtaudut asiaan positiiviselta kannalta! Minulle on puolestani ollut yhtä suuri yllätys, että kaikki eivät odota niin välitöntä vastapalvelusta kuin olin olettanut, ja että jotkut jopa toimivat siinä määrin pyytettömästi, että eivät halua muuta vastalahjaa kuin saamansa auttamisen ilon. Tai osaavat pyytää, kun apua tarvitsevat, jos en siinä hetkessä keksi miten voisin olla avuksi.

Sinulle on siis voinut olla ikävä yllätys huomata, että jotkut ovat täysin sokeita kaikelle muulle paitsi omille tarpeilleen: Ja vaikka eivät ihan olisikaan, niin silti resurssit eivät vain riitä mihinkään muuhun. Tylyys ja vetäytyminen voivat olla myös viesti väsymyksestä tai omasta pettymyksestä, ja se näytetään passiivis-aggressiivisena käytöksenä ulos päin.

Omat murheet ja kiireet voivat myös tehdä ihmisistä niin perusteellisen kiireisiä, että ei ole aikaa eikä voimia olla edes peruskohtelias, saati ystävällinen ja huomaavainen. Kun siihen lisää sen, että pelkäät toisten ihmisten reaktioita jo vähän valmiiksi, otat helposti liian henkilökohtaisesti sen, että sinut torjutaan. Aika harvalla on edes kiinnostusta olla varta vasten ilkeä siksi, että vihaa/halveksuu/inhoaa sitä kohdetta. Muuhunkaan vain ei juuri siinä hetkessä ole osaamista tai resursseja. Ja vaikka joku vihaisikin, niin sekin kertoo siitä toisesta, ei sinusta.

Asenteena on tosiaankin siis hyvä olla se, että pidät itse omista tarpeistasi huolta niin hyvin, että onnellisuutesi ei jää kiinni muista. Silloin vähäisemmätkin positiiviset kokemukset tuntuvat hyvänolon tunteena, kun ne eivät kulu ns. onnellisuusvajeesi pohjattomaan kaivoon. Itselleni on ainakin ollut merkittävä kokemus tajuta, ettei minun tarvitse koko ajan pyytää anteeksi olemassaoloani, vaan voin olla ja tarvita ihan omana itsenäni. Tai olla tarvitsematta muita.

Hyvää joulua!

t. 14

Ei ole normaalia.

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 15:52"]

Lukuunottamatta vanhempiani joka ikinen ihminen, kenen kanssa olen tutustunut enemmän on tuottanut pettymyksiä. Tutustuttuaan huomaa, miten toiset haluaa saada muille vaan pahan mielen petetyillä lupauksilla, itsekkyydellä, kateudella tai katkeruudella. Usein kuvittelee, että nyt löysin vihdoinkin ihmisen jonka kanssa on samalla aaltopituudella, mutta parin vuoden kuluttua huomaa miten ei se eronnut muistakaan mitenkään. Ystävyyssuhteissa ja parisuhteissa sama juttu.

Olenkohan liian tuomitseva vai hakeudunko jotenkin vääränlaisten ihmisten seuraan? En ole itsekään tietysti mikään täydellinen.

[/quote]

Vastaus kysymykseen, kyllä. Miten ihmeellisiä sun vanhemmat oikein on jos sulla heidän takiaan on niin hirveän suuret odotukset kaikkien ihmisten suhteen?

Ehkä sulla on Vaativa Persoonallisuushäiriö.

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 15:55"]

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 15:52"]

Lukuunottamatta vanhempiani joka ikinen ihminen, kenen kanssa olen tutustunut enemmän on tuottanut pettymyksiä. Tutustuttuaan huomaa, miten toiset haluaa saada muille vaan pahan mielen petetyillä lupauksilla, itsekkyydellä, kateudella tai katkeruudella. Usein kuvittelee, että nyt löysin vihdoinkin ihmisen jonka kanssa on samalla aaltopituudella, mutta parin vuoden kuluttua huomaa miten ei se eronnut muistakaan mitenkään. Ystävyyssuhteissa ja parisuhteissa sama juttu.

Olenkohan liian tuomitseva vai hakeudunko jotenkin vääränlaisten ihmisten seuraan? En ole itsekään tietysti mikään täydellinen.

[/quote]

Vastaus kysymykseen, kyllä. Miten ihmeellisiä sun vanhemmat oikein on jos sulla heidän takiaan on niin hirveän suuret odotukset kaikkien ihmisten suhteen?

[/quote]

Siis vastaus jälkimäiseen kysymykseen :)

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 15:55"]

Vastaus kysymykseen, kyllä. Miten ihmeellisiä sun vanhemmat oikein on jos sulla heidän takiaan on niin hirveän suuret odotukset kaikkien ihmisten suhteen?

[/quote]

Vanhemmat on olleet elämässä ainoita, joiden seura on pitkällä tähtäimellä osoittautunut vaivan arvoiseksi. Ei niiden taholta ole tullut selkäänpuukottamista, petettyjä lupauksia tai ivattu avoimesti kuten ystävien kohdalla kun niihin on tutustunut paremmin. Puhumattakaan miessuhteista, mutta niissä nyt tavallaan ymmärrän pettymykset paremmin kuin naisten välisessä ystävyydessä.

Aina on saanut pitää puolensa ettei tule esim. naiskavereiden keskuudessa sorretuksi, ettei kaverit yritä viedä musta kiinnostutta miestä ja niin edelleen. Jotenkin alkaa tuntua, että mussa on vika mutten tiedä mitä voisin tehdä erilailla. ap

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 15:55"]

Ehkä sulla on Vaativa Persoonallisuushäiriö.

[/quote]

Pikemminkin näen itseni estyneen persoonallisuushäiriön kuvauksissa. ap

No ei kyllä ole normaalia. Kuulostaa siltä, että olet pahasti riippuvainen muista ihmisistä ja heidän käytöksestään ja mielipiteistään. Ehkä olet myös erityisen herkkä ottamaan itseesi muiden sanomisista ja tekemisistä. Ja toki matkassa on ehkä ollut myös huonoa tuuria. Älä silti alistu uhriksi, vaan mieti mikä on sun oma juttusi ja mikä tekee sut onnelliseksi. Jotain, mitä kukaan ihminen ei pysty sinulta viemään. Lähtökohtaisesti onnellisen ihmisen kanssa on paljon helpompi tulla toimeen kuin lähtökohtaisesti onnettoman ja pian huomaat, että ympärillesi kertyy niitä oikeita ystäviäkin. 

Sen kai siitä saa, jos on curling-vanhemmat

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 16:12"]

Sen kai siitä saa, jos on curling-vanhemmat

[/quote]

Mulle tuli vähän sama mieleen... tyttärelläni näyttää olevan samaa ongelmaa ja olen joutunut pohtimaan, olenko tosiaan hemmotellut lapseni pilalle. :-(

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 16:11"]

No ei kyllä ole normaalia. Kuulostaa siltä, että olet pahasti riippuvainen muista ihmisistä ja heidän käytöksestään ja mielipiteistään. Ehkä olet myös erityisen herkkä ottamaan itseesi muiden sanomisista ja tekemisistä. Ja toki matkassa on ehkä ollut myös huonoa tuuria. Älä silti alistu uhriksi, vaan mieti mikä on sun oma juttusi ja mikä tekee sut onnelliseksi. Jotain, mitä kukaan ihminen ei pysty sinulta viemään. Lähtökohtaisesti onnellisen ihmisen kanssa on paljon helpompi tulla toimeen kuin lähtökohtaisesti onnettoman ja pian huomaat, että ympärillesi kertyy niitä oikeita ystäviäkin. 

[/quote]

Niin olen kyllä liiankin herkkä. Veikkaan ettei kukaan mua sellaiseksi vaan kuvailisi, pikemminkin hankala ja etäinen. Olen nyt yrittänyt parantaa olotilaani tässä viime aikoina, koska olen aiemmin syyttänyt vain muita tilanteesta, itseänsä on vaikea 'korjata' ellei osaa vielä sanoa mikä se oikeastaan on mitä pitäisi korjata.

Jotenkin tuntuu, että odotan aina jokaisen kohdalla koska siitä paljastuu jotain negatiivista enkä tiedä missä vaiheessa tämä on edes alkanut. ap

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 16:12"]

Sen kai siitä saa, jos on curling-vanhemmat

[/quote]

Hm, kai osittain tuo voi olla totta, että vanhemmat ovat tavallaan yrittäneet suojella henkisesti minua korjatakseen materian puuttumista (todella köyhä ja vaikea lapsuusajan tilanne). ap

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 16:02"]

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 15:55"]

Ehkä sulla on Vaativa Persoonallisuushäiriö.

[/quote]

Pikemminkin näen itseni estyneen persoonallisuushäiriön kuvauksissa. ap

[/quote]

Vaativa persoonallisuus ei ota ihmissuhdepettymyksiä niin raskaasti. Olen lukenut että ainakin epävakaan persoonallisuudenpiirteiden kanssa elävillä ihmisiin pettyminen on yksi raskaimmista asioista. Tuolla on lisätietoa. http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=epi00010

Ihmiset ovat itsekkäitä. Sille ei oikein mitään voi eikä pidäkään voida tehdä. Jos on tottunut siihen, että vanhemmat auttavat aina, pyyteettömästi ja rajoituksitta, on koko mielikuva sosiaalisista suhteista voinut muodostua vääristyneeksi: Koet, että hyvät ihmissuhteet ovat sellaisia, joissa kaikki tapahtuu sinun ehdoillasi. Enkä edes tarkoita, että kysymyksessä olisi mikään poikkeuksellinen itsekkyys, vaan enemmänkin vain tottuminen siihen, että sinun tarpeidesi tyydyttämiseen tarvitaan aina toinen ihminen ja tietynlaiset teot. Olet ehkä oppinut, että tietynlaisella toiminnalla saat vanhempasi toimimaan juuri tietyllä tavalla ja sitten pettynyt, kun se ei päde muihin ihmisiin.

Mieti sitäkin tuotko itse kanssaihmistesi elämään sellaista lisäarvoa, että he haluavat tehdä vastapalveluksia, ja muista: Kaikki eivät niitä silti koskaan tee. Itse olen kasvanut itse pärjäämisen ilmapiirissä, en ole paljoa vanhemmilta pyydellyt. Olen tiennyt, että vastaus on ankara, jos niin teen. En siksi koskaan odota muilta ihmisiltä mitään. Ja jos jotakin saan, olen todella vaivaantunut siitä, miten voisin sen parhaiten hyvittää. Mikään vastapalvelus ei oikein tunnu riittävältä.

Niin, tai sit oot todellakin vain kohdannut nilkkejä. Mutta aika harva ihminen oikeastaan on ihan silkka itsekäs paskiainen: Ihmisen itsekkyys on vain osa selviytymisvaistoa, ja niinhän lentokoneissakin opastetaan: Ensin happinaamari omille kasvoille ja sitten vasta muita auttamaan! Näin sen pitäisikin mennä. Mieti siis ihan oikeasti mitä odotat muilta ihmisiltä ja yritä saada selville miten suuressa ristiriidassa se on keskimääräisten ihissuhdeodotusten kanssa, niin pääset vähän kartalle siitä, miten poikkeavia vaatimuksesi ovat.

vähän samoja ajatuksia

14: Aika hyvä analyysi. Tässä on sekin vielä, että sen lisäksi että olen elänyt aika suojattua elämää (introverttina ystäväpiirit eivät ole koskaan olleet laajoja) on ollut sellainen olo, että ne vähäisetkin kontaktit osoittautuvat jossain vaiheessa pettymyksiksi. Jotenkin turhauttavaa miten vasta nyt aikuisempana on alkanut käsittää, ettei muut näekään maailmaa samalla tavalla mitä itse näen.

Toisaalta en ole mielestäni lapsuuden jälkeen ollut koskaan sokea itseäni kohtaan. En kuvittele olevani se, jonka eteen tulee tehdä vastavuoroisia palveluksia alituiseen tai että olisin suosittu ja haluttu ystävä kaikille - enemmänkin koen itseni usein altavastaajaksi ja tästä johtuen se pelko, että muut pettävät jossain vaiheessa. Osittain perua noista aiemmista ihmissuhteista.

Ehkä parasta olisi nyt se, että keskityn itseeni ja onnellisuuteeni - yksin. Jos ja kun ihmisiä tulee taas vastaan en lataa suuria odotuksia ja ota niin henkilökohtaisesti asioita. Muut elävät omaa elämäänsä, minä omaani. Kuitenkin me ollaan toistemme elämissä aina sivuroolissa ja sen pääroolin tulisi olla itsellä, jos itsensä jättää niin tuottaa suurimman pettymyksen...ap