"Mutta kun se sitoo ihan hirveästi"

Jos jokin vaatii sitoutumista, sitä täytyy tosissaan haluta. Minulla ei olisi mitään koiraa vastaan, mutta en ota sitä, koska tiedän, etten jaksaisi sitoutua lenkittämään sitä neljästi päivässä. En pelkää sitoutua itselleni oikeasti tärkeisiin asioihin. 

Eikö se ole vain positiivista, että ihminen ymmärtää, mihin on valmis sitoutumaan ja mihin ei? Minä elin edellisten koirieni kuoltua muutaman vuoden ilman koiraa juuri siksi, että oli kokemusta siitä, miten paljon ne sitovat; töistä piti palata aina suoraan kotiin, matkoille halutessa piti löytää hoitaja, koiran kanssa matkustaessa majoitusvalikoima on aina pienempi kuin ilman koiraa, kauppareissua ei voi yhdistää kävelylenkkiin (koiran kanssa), harvoihin ravintoloihin voi matkustaessa ottaa koiran mukaan jne jne.

Sitoutuminen rajoittaa valinnanvapautta. Ei kyse ole useinkaan mistään "sitoutumispelosta", vaan henkilö tekee itselleen sopivan valinnan. Valinnanvapauden arvostus vaihtelee eri henkilöillä.

Ei haluta rikkoa lupauksia, sopimuksia ja sitoutumista, siksi on parasta olla sitoutumatta. Vapaana eläminen, ilman rajoituksia, on kaikkein parasta. Saa olla oman elämänsä herra, eikä tarvitse tuntea syyllisyyttä mistään.

Minua ei ohjailla ulkopuolelta, minun ajankäyttöäni ei rajoiteta. Tänään(kin) saan itse päättää, mihin suuntaan kuljen ja kenen kanssa.

Hei, ihan hyvä kysymys.

Minä en halua sitoutua oikeastaan mihinkään, koska tiedän, etten siihen pysty. Minulla ei ole varsinaisesti PELKOA sitoutua, mutta sellainen itsetuntemus on, ettei minusta ole siihen.

Eli myönnän, että olen tällainen ihminen, joka (hiljaa kylläkin) ihmettelen, että ihmiset ottavat koiria ja lisääntyvät. Minulle ei olisi mahdollista sitoutua johonkin niin pitkäksi aikaa, eli vuosiksi tai jopa loppuelämäksi.

En näe toisten tai kenenkään asioihin sitoutumista negatiivisena asiana. Näen sen vain vieraana.

Mihinkään ei voi nykyaikana sitoutua. Kyllähän sen ymmärtää kun katsoo tätä yhteiskuntaa. Työttömyys kasvaa, pätkätöitä, kaikki kallistuu, palkat ei nouse.

Mitä enemmän on rahaa, sitä helpompi on sitoutua asioihin. Jos ei olekaan mieleistä, niin rahallisesti voi ottaa takkiin ja se ei taloutta kaada.

On tärkeää tietää mihin on valmis ja mihin ei.

Toisaalta ne asiat elämässä jotka oikeasti antavat jotain arvokasta vaativat jonkinlaista sitoutumista, joten jos sitä pakenee koko elämänsä, niin voi jäädä aika ohueksi koko reissu.

Äitini. Hän on niin maireana ja hyvillään kun lemmikkini lähentelee kohtapuoliin 20 ikävuotta. Lemmikki on hänen mielestään elämäni virhe, ja isoin ongelma mitä minulla on. Aatella, näin kauan on AINA ollut rakas lemmikki minua vastassa kotona iloisena, myös niinä aikoina kun äitini on jättänyt minut yksin vaikeaan paikkaan, ja ilmoittanut ettei jaksa olla tekemisissä kanssani ennen kuin elämäni on taas tasapainossa. Taitaa olla niin että äitiä vain harmittaa että lemmikkini on minulle häntä tärkeämpi. Ja miksi ei olisi, se kun ei koskaan ole hylännyt eikä puhunut rumasti.

Mun työni vaatii välillä paljon reissaamista ja välillä taas vähän. En halua ottaa lemmikkiä joka tekisi töiden teon vaikeaksi.

Ehkä tuon hokija on itse sellainen, ettei mieti tekemisiään ja sitoutumisiaan ihan loppuun asti ja olettaa että muut ovat kuin hän.

Olipas taas outo aloitus. Esimerkiksi meille ei tule koiraa juuri siitä syystä, että se sitoo ihan älyttömästi. Lapset ovat koiraa vinkuneet jo pitkään, mutta hekin alkavat ymmärtää mitä se tarkoittaa käytännössä. Kunhan tämä koronan perkule menee kunnolla ohi, niin todennäköisesti tehdään useammin reissuja. Ja aina saisi olla viemässä koiraa jonnekin hoitoon. Näin esimerkkinä.