Argh, en kestä! Joillakin tuntuu olevan vaan "ongelmia"

ongelmien perään! Näitä sitten vatvotaan itkien ja itsesääliä uhkuen pitkän aikaa kaikille vastaantuleville. Ja itketään kaikenmaailman kauhuskenaarioita. Soitellaan itkupuheluita ystäville ja postataan facebookkiin säälinkerjäämispäivityksiä. Ja tietenkään ei pystytä sieltä omasta kauhukuplasta käsin kuuntelemaan niitä ystävän asioita tai tämän huolia laisikaan. Tai sitten ne vaan sivuutetaan ja jatketaan omista "huolista".

Ja tämä ei lopu ikinä. Kun yhdestä huolesta päästään, niin jo on seuraava tullut. Ja sitten taas seuraava. ja seuraava. Ei riitä enää empatia!!!

Ehkä tämä rasittaa itseäni senkin vuoksi, että itselläni toki myös on huolia, tälläkin hetkellä, mutta ei mulla ole mitään tarvetta rasittaa ympärilläni olevia kaikkia ihmisiä niillä. Tai itseasiassa, kunnioitan muita ihmisiä niin paljon, että en halua enää lisätä muiden huolia omillani/pilata muiden päiviä purkamalla itkien kaikki omat kuvitellutkin "mitäjos"-ongelmat toisten niskaan. Pohdin asiat itsekseni, ehkä jollekin lähimmälle voin joskus raottaa huoliani.

Olen sitä mieltä, että on hieno asia, jos voi ja osaa jakaa huolensa toisille, mutta sitten menee kyllä jo rasittavuuden ja suorastaan itsekkyyden puolelle, jos ei mitään muuta puhuttavaa olekaan kun niitä murheita (ja "murheita") ja ainoa syy miksi ystävälle soitetaan, on se, että itketään siellä luurissa näitä huolia (joista suurin osa ei ole edes koskaan toteutunut!). Vuodesta toiseen.. itseasiassa vuosikymmenestä toiseen... mikä tällaisia ihmisiä oikeasti vaivaa?!?