Lue keskustelun säännöt.
Masennus, sinänsä terve selviytymiskeino?
13.01.2021 |
Iltalehdessä on ihan mielenkiintoinen juttu masennuksesta:
https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/ec6e0aa9-d1f7-4389-8892-1674…
Etenkin tämä viimeinen kappale on mielestäni hyvä:
”Kiinniotettu lamaantuu
Masennus aiheuttaa kärsimystä, ja se saattaa johtaa jopa itsetuhoisiin ajatuksiin.
Uusi teoria masennuksesta esittää, että taustalla onkin mekanismi, joka itse asiassa suojelee meitä ja pyrkii pitämään meitä hengissä.
Psychology Todayn mukaan masennusta voitaisiinkin ajatella enemmän kokemuksena kuin häiriönä tai sairautena.
Masennus voi lähteä liikkeelle tilanteesta, jossa keho havaitsee vaaran ja aktivoi puolustusjärjestelmän. Jos emme pääse vaaraa pakoon emmekä pysty taistelemaan sitä vastaan, keho reagoi lamaantumalla. Jos tilanne vain jatkuu, myös mielemme lamaantuu eli masentuu.
Kehon lamaantuminen vaaranpaikassa on elävälle olennolle joskus hyvin tarpeellinen reaktio. Kun kettu nappaa jäniksen suuhunsa, jänis valahtaa veteläksi. Jos ketun leuat avautuvat ja jänis onnistuu pakenemaan, lamaannus katoaa heti ja se ampaisee karkuun.
Näin lamaannus toimii suojelevana tekijänä ohimenevissä tilanteissa.
Nykyelämässä vaaralliset ja uhkaavat tilanteet eivät ihmiselle ole aina tuollaisia hetkellisiä kauhuja. Jos uhka roikkuu päällämme pitkään, olkoon se vaikka pelko sairastumisesta, se voi teorian mukaan johtaa alakuloon ja jopa masennukseen.”
Mulle tää kaikki käy jotenkin järkeen. Opin jo aika pienenä, että älä rimpuile vastaan, sattuu vaan kahta kauheammin - eli turha siis yrittää suojautua, paeta saatikka puolustautua. Henkisesti saatikka fyysisesti. Lamaannu, nukahda, katoa mielikuvitukseesi - lopulta se on ohi, vaikka seuraava kerta voi koittaa yllättävänkin pian. Älä siis toivo ja odota mitään. Älä luota kehenkään, edes itseesi, petyt vain ja taas sattuu. Jne jne. Samanlaista kokeneet varmaan käsittävät.
Sinällään jotenkin vähän voimaannuttavaa nähdä tämä elämän pilannut masennus edes jotenkin pikkasen positiivisemmassakin valossa. Se on ollut lapsen taito selviytyä tilanteissa joissa lapsi ei muuhun pystynyt.
Kommentit (17)
Paljon epäoikeudenmukaisuutta, pelkoa, venymistä ja toistuvia traumoja, joita kukaan ei huomaa, eikä kukaan suojele.
Kyllä siinä oppii ajan kanssa makaamaan ihan hiljaa kuin juoksuhiekassa, ettei vaan kukaan huomaa, eikä satu enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masentuneelta jää aina elämää elämättä, eli ei se kovin terveellistä pidemmän päälle ole.
Vierailija kirjoitti:
Paljon epäoikeudenmukaisuutta, pelkoa, venymistä ja toistuvia traumoja, joita kukaan ei huomaa, eikä kukaan suojele.
Kyllä siinä oppii ajan kanssa makaamaan ihan hiljaa kuin juoksuhiekassa, ettei vaan kukaan huomaa, eikä satu enempää.
Hyvin puit sanoiksi! T: AP
Vierailija kirjoitti:
Masentuneelta jää aina elämää elämättä, eli ei se kovin terveellistä pidemmän päälle ole.
Ei se tervettä olekaan, kun siitä tulee se joka paikassa jatkuvasti vaistonvaraisesti tapahtuva reaktio melkein asiaan kuin asiaan. Mutta voi joskus ehkä pelastaa hengen äkillisessä hurjassa tilanteessa. Ja ennen kaikkea, lapsi ei välttämättä osaa mitään muuta.
Traumalähtöinen näkökulma. Erittäin hyvä mielestäni. Keho ja mieli voi traumatisoitua monista pienistäkin (toistuvista) kokemuksista, joita ei aikuisena järjenkäytöllä sellaiseksi ymmärrä. Mieli löytää oman mielekkyytensä selvitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentuneelta jää aina elämää elämättä, eli ei se kovin terveellistä pidemmän päälle ole.
Ei se tervettä olekaan, kun siitä tulee se joka paikassa jatkuvasti vaistonvaraisesti tapahtuva reaktio melkein asiaan kuin asiaan. Mutta voi joskus ehkä pelastaa hengen äkillisessä hurjassa tilanteessa. Ja ennen kaikkea, lapsi ei välttämättä osaa mitään muuta.
Ei osaakaan, eikä osaa aikuinenkaan, jos kukaan ei ole koskaan puolustanut. Lisäksi nuo reaktiot on automaattisia syntyessään, eikä niitä voi järkeillä.
Miten ihmeessä siitä voi sitten oppia pois?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama ajatus on minuakin auttanut. Masennus ja ahdistus ovat ihan normaaleja tapoja reagoida masentaviin ja ahdistaviin asioihin. Näitä kun on ollut tarpeeksi paljon tai tarpeeksi isosti, niin kroonistuvat. Keho (aivot) pyrkii suojelemaan itseään. Mieli on sitten se, joka ei ole niin viisas...
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä siitä voi sitten oppia pois?
Psykoterapiassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä siitä voi sitten oppia pois?
Psykoterapiassa?
Tuli muuten mieleen sellainenkin, että traumoihin ja niiden hoitamiseen liittyy vahvasti välttelykäyttäytyminen. Olisiko masennuspotilaan hyvä huomioida terapiassa sellainen näkökulma, että paranemiseen ja asioiden puhumiseen voi liittyä vahva välttely =
Tarve lopettaa terapia ja kokea se huonona? Traumapuolella se on jo aivan olennainen osa työskentelyssä tunnistaa.
Vierailija kirjoitti:
Traumalähtöinen näkökulma. Erittäin hyvä mielestäni. Keho ja mieli voi traumatisoitua monista pienistäkin (toistuvista) kokemuksista, joita ei aikuisena järjenkäytöllä sellaiseksi ymmärrä. Mieli löytää oman mielekkyytensä selvitä.
Itse asiassa yksikin väärin lauottu sana voi tuhota kohteensa koko loppuelämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on jotenkin suorastaan surkuhupaisaa, miten traumatisoitunut tuppaa traumatisoimaan elämänsä varrella yhä vaan lisää. Tyyliin että ankea lapsuus - koulukiusaaminen - kurjia parisuhteita - vaikeuksia työelämässä - fyysisen terveyden rapautuminen... Kun tuon kierteen saisi ajoissa poikki. Nykyään autetaan vain niitä, jotka karjuu kovimmin. Heitäkin yleensä liian myöhään ja liian vähän. Ainakin minun on vaikeaa vaatia itselleni yhtään mitään, tai inttää vastaan ammattiauttajille.
Käyn psykoterapiassa, ja se onkin auttanut paljon. Olen toimintakykyisempi ja pystyn analysoimaan itseäni. Silti kärsin yhä. Ehkä tarvitsisin traumoihin erikoistunutta terapiaa, en tiedä. Tai lisää aikaa?
T: AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä siitä voi sitten oppia pois?
Psykoterapiassa?
Tuli muuten mieleen sellainenkin, että traumoihin ja niiden hoitamiseen liittyy vahvasti välttelykäyttäytyminen. Olisiko masennuspotilaan hyvä huomioida terapiassa sellainen näkökulma, että paranemiseen ja asioiden puhumiseen voi liittyä vahva välttely =
Tarve lopettaa terapia ja kokea se huonona? Traumapuolella se on jo aivan olennainen osa työskentelyssä tunnistaa.
Kyllä joo tuota välttelyä olen välillä tunnistanut itsessäni. Mutta samalla on tuntunut siltä, että se kaikki masennus ja ahdistus on jotakin sellaista, mitä en vaan saa purettua pois omatoimisella puhumisella. Sanat ei jotenkin tee oikeutta, sanoja ei löydy... Mua auttaa tilanteet kun terapeutti esittää kysymyksiä. Ahdistaa kun terapeutti on hiljaa, vaikka siinä ehkä siis yrittää antaa mulle tilaa jatkaa puhumista, mutta kun en saa enää sanaa suustani. Mutta joo usein olen ajatellut kaikkea sitä millainen suojakuori tämä masennus on kaikelle herkkyydelleni ja haavoittuvuudelleni, mitä elämäni on mulle aiheuttanut. Suojakuori joka samalla pilaa kaiken... AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisi jotenkin ajatella, että enemmän ajatteleva, tai siis jotenkin järkeilevämpi lapsi, juurikin sairastuu masennukseen traumatisoivassa ympäristössä. Lapsi joka ei pahemmin ajattele, saattaa vaistonvaraisesti vaan tapella olosuhteita vastaan, vaikka se ei koskaan tuottaisi tulosta. Ajatteleva lapsi taas toteaa nopeammin, että en voi mitään näille tapahtumille, en voi estää niitä, en voi vaikuttaa niihin, enkä voi ennakoida niitä, parasta vaan alistua ja varautua aina pahimpaan. Vähemmän ajatteleva lapsi saattaa selvitä ilman masennusta, mutta toisaalta hänen kokemansa vääryydet eskaloituvat pahemmiksi hänen oman aggressiivisuutensa takia, ehkä lopputuloksena kaoottisempi lapsi? Mitä mieltä olette?
Mitä tehdä tällaiselle lapsena omaksutulle selviytymiskeinolle, joka enää näin aikuisena ei ole mielekäs, vaan ainoastaan haittaa elämää? Ajatusmalli on tosi sitkeässä.