Mitkä tutkijantyössä motivoi ihmisiä?

Olin ennen luonnontieteellisen alan tutkija. Ei minua edes se tutkimus sinänsä niin kovasti kiinnostanut vaan akateemisen maailman vapaus ja mahdollisuus omaan työrytmiin. Jos minua huvitti tehdä työtä vaikka ruotsinlaivalla tai öisin, sain tehdä niin. Loman saattoi pitää ilmoittamatta kellekään mitään, ketään ei kiinnostanut kunhan tuli artikkeleita säännöllilsesti ja kävi välillä jossain konferenssissa puhumassa. Sellaista vähän boheemia taiteilijaelämää se mulle oli. 

Mutta tämähän on nykyään ihan eri, tutkimuksia rahoittaa yleensä kaupalliset tahot ja rahoituksen saamisen eteen joutuu tekemään työtä. Ja raportoimaan tunnit tarkkaan mitä on tehty ja kelle. On myös aikataulu- ja artikkelien määräpaineita. Vaihdoin joksikin aikaa sitten lehtoriksi, mutta lopulta liike-elämään, kun yliopistomaailma tuntui aina vaan huonontuvan työpaikkana, ja siellä palkka puolet siitä mitä sai kaupalliselta puolelta.

Mulla on ainakin niin paljon kysymyksiä omalta alalta joihin ei ole vielä vastauksia, että pakko tutkia itse, jos aikoo niihin vastauksia saada.

99,9% kaikesta työstä on sellaista että sillä ei ole mullistavia vaikutuksia mihinkään. Tutkimustyö joka tapauksessa on kahdella erityispiirteellä varustettu.

Ensinnäkin tutkimus on kasautuvaa. Vaikka jokainen yksittäinen tutkimus on vain mitätön ja itsessään aika vaikuttamaton murunen, niin vuosikymmenten ja -satojen saatossa tuhansien tutkijoiden murusista rakentuu laajoja kokonaisuuksia joissa tietoa on valtavasti, myös uuden tutkimuksen alkuaineksiksi ja siten jonakin päivänä se yksi pieni uusi pisara valtamereen onkin viimeinen pisara joka keikauttaa mantereen. Myös negatiivinen onnistuminen on hyödyllinen tulos, eli vaikka saataisiin selville että jokin tietty odotettu asia ei toimi tai ole olemassa, sekin auttaa tulevaisuudessa taas toista tutkimusta eteenpäin.

Toisekseen kyse on myös kullanhuuhdonnan logiikalla toimvasta massojen suodattamisesta. Tuhat tonnia turhaa soraa pitää ajaa läpi huuhtomaseulaston jotta seassa lymyävä isomushippu saadaan haaviin. Mullistaviakin juttuja ja ainakin pieniä suuria edistysaskelia löytyy silloin tällöin, monesti yllättävistä paikoista, kunhan vaan jaksetaan kahlata puoliturhanpäiväisyyksien massoja läpi. 

Vierailija kirjoitti:

Olin ennen luonnontieteellisen alan tutkija. Ei minua edes se tutkimus sinänsä niin kovasti kiinnostanut vaan akateemisen maailman vapaus ja mahdollisuus omaan työrytmiin. Jos minua huvitti tehdä työtä vaikka ruotsinlaivalla tai öisin, sain tehdä niin. Loman saattoi pitää ilmoittamatta kellekään mitään, ketään ei kiinnostanut kunhan tuli artikkeleita säännöllilsesti ja kävi välillä jossain konferenssissa puhumassa. Sellaista vähän boheemia taiteilijaelämää se mulle oli. 

Mutta tämähän on nykyään ihan eri, tutkimuksia rahoittaa yleensä kaupalliset tahot ja rahoituksen saamisen eteen joutuu tekemään työtä. Ja raportoimaan tunnit tarkkaan mitä on tehty ja kelle. On myös aikataulu- ja artikkelien määräpaineita. Vaihdoin joksikin aikaa sitten lehtoriksi, mutta lopulta liike-elämään, kun yliopistomaailma tuntui aina vaan huonontuvan työpaikkana, ja siellä palkka puolet siitä mitä sai kaupalliselta puolelta.

Katos, kohtalotoveri. Tässä toinen tutkijaelämän yksityisen sektorin hommiin vaihtanut. En ole suomalaisissa yliopistoissa tehnyt tutkimusta, mutta samanlaiset kokemukset jäi vähän etelämpää. Lopulta kun yksi pesti loppui ja taas olisi pitänyt aloittaa apuraharuinaus, niin jotenkin se motivaatio laski. Nyt teen käytännössä vähän vastaavaa tutkimustyötä, mutta yritysmaailmassa. Tulostavoite toki on, mutta se yliopistopuolelta tutuksi tullut rahoittajien jatkuva hakeminen (ja siihen työajan käyttäminen) jäi pois.