Tunnetteko vanhojapiikoja?

Itse olen äitini mukaan 25vuotias vanha piika.

Tai jos he ovatkin tykänneet aina samasta sukupuolesta, mutta koska se on ollut väärin on mennyt monta junaa ohi.

Tätä mietin ihan työmaailmassakin missä kohtaa ihan noita pääle 70-vuotiaita vanhojapiikoja. Toisinaan surettaa se, että he ovat oikeasti yksinäisiä. Jos ei ole aktiivisia sisaria tai heidän lapsiaan niin he voivat olla vuodenkin ilman vieraita.

[quote author="Vierailija" time="22.04.2014 klo 20:54"]

Itse olen äitini mukaan 25vuotias vanha piika.

[/quote]

Minäkin sain sen leiman tuossa iässä. Erosin pitkästä suhteesta 21-vuotiaana ja halusin olla yksin, nähdä ja kokea sitä mitä en suhteessa saanut. Kaverit pariutui yms. Pikkuhiljaa alkoi tulemaan nuita vanhapiika vihjailuja ja lemmikkikissat oikein yllytti nöitä puheita, ei äitini suusta yksinään. Nyt olen siitä pitkäaikaisesta kaveripiiristä se ainoa jolla on lapsia. Ja vanhanpiian leimakin jäi kun mies vei jalat alta.

Olen itse, mutta on mulla kyllä teini-ikäinen nuoruudenhairahdus.

Miestä ei oikein sitä ennen, eikä sen koommin ole tarttunut mukaan vaikkei se mikään neitseellinen sikiäminen ollutkaan.

[quote author="Vierailija" time="22.04.2014 klo 21:01"]

Olen itse, mutta on mulla kyllä teini-ikäinen nuoruudenhairahdus.

Miestä ei oikein sitä ennen, eikä sen koommin ole tarttunut mukaan vaikkei se mikään neitseellinen sikiäminen ollutkaan.

[/quote]

Ihana :)

Mulla ei ole hairahduksista jäänyt muistoja, koen olevani nyt 35- vuotiaana enemmän vanhapiika kuin sinkku, koska olen jo luopunut toivosta löytää joku. Ei ne suuret vaatimukset pelkästään naisilla ole, miehille ei tunnu kelpaavan kuin 10-20 vuotta nuorempi ja itse en koe luontevaksi seurustelua niin paljon vanhemman miehen kanssa.

Yhden nelikymppisen opettajanaisen tiedän. Kauhea negatiivinen kaikesta valittaja ja hieman omituinen persoona. Varmaan ei oo suhteet ottaneet tulta alleen, kun nainen on ensimmäisestä sekunnista lähtien suupielet alhaalla vain valittanut.

Kummitätini on, lähentelee jo 60, ei ole miestä ollut, ainakaan mitään vakavampaa, vaikka muut kertoneet, että vientiä olisi nuorena ollut. Pakko myöntää et on tullut vähän "omituiseksi" vanhemmiten.

Johan on taas aloitus. Kuuluisi tuonne menneitten vuosisatojen aloitusketjuun.

Mistä sitä pitäisi muka luopua? Itse en ole luopunut parisuhteeni vuoksi mistään.

Voiko vanhaksipiiaksi muuttua uudelleen oltuaan riittävän kauan sinkkuna ja päätettyään myös pysyä loppuun asti? Ja jos on lapsia?

Tunnen! Itseni. Minulle ei kelpaa yksikään mies. Mitä niillä edes tekee?

Entäs jos on sitä mieltä, että elämä on hyvää vanhanapiikana. Ei nykymaailmassa nainen tarvitse miestä ollakseen jotenkin kokonainen tai normaali. Luulin, että tämä asia olisi tullut kaikille selväksi jo 1960-luvulla...  Kaikki ihmiset ovat omituisia jollain tapaa. Pitkissä parisuhteissa olevat kehittelevät puolisonsa kanssa usein omia juttuja ja tapoja, jotka ovat muiden mielestä ihan yhtä outoja kuin minun vanhanpiianrutiinini.

Minulla on hyvät välit sisaruksiini, ystäviini ja kummilapsiini. Miksi tämän asian pitäisi olla jotenkin toisin siinä vaiheessa kun olen vanha?

Yksinäinen en ole, koska minulla on aikaa ystäville ja perheenjäsenille enemmän kuin äiti-ihmisillä, joiden illat ja viikonloput kuluvat lasten kanssa.

Naapurissa on pari, n 60-vuotiaita. Näitä molempia yhdistää, että olisivat nykymääritelmällä olleet erityislapsia, elikkä hiukan kehityksessä ikätasonsa jäljessä. Kuitenkin asuvat itsenäisesti ja ovat käyneet kouluja. Mutta molemmat asuivat vanhempiensa kanssa niin kauan kuin nämä elivät. 

Tuttavapiirissä on myös ainakin yksi, ihan tavallinen. Hän on aika ylipainoinen, mutta tosi kaunis. Luulen, että hänen kohdallaan se on ihan oma valinta.  Ikä ehkä 55, tarkkaan en tiedä. Mun kaveri oli nelikymppiseksi asti ja hänen kohdallaan kyse oli nirsoudesta. Sitten nelikymppisenä löysi sellaisen joka kelpasi, yllättäen sellainen, jonka oli tuntenut jo kauan.