Lue keskustelun säännöt.
Miten uskaltautua hakemaan apua?
17.06.2020 |
En ole varma, aikoikoiko eräs tuttavani raiskata minut. Tilanne keskeytyi niin nopeasti (ulkopuolinen ihminen ilmestyi täysin yllättäen paikalle), että en tiedä, mitkä tämän tutun lopulliset suunnitelmat olivat, olisiko mennyt vielä "loppuun asti". Asia on kuitenkin jäänyt vaivaamaan. Haluaisin puhua asiasta jonkun kanssa, mutta sitten toisaalta vain tuntuu siltä, että en pysty siihen. Häpeän ja syyllisyyden tunteet ovat olleet vähän turhan voimakkaita, vaikka järjen tasolla tiedänkin, että en ole tehnyt mitään väärää.
En pysty kuvittelemaankaan, että keskustelisin asiasta kasvotusten jonkun kanssa. Kolme kertaa olen jonottanut erääseen tukichattiin, jotta pääsisin edes jotenkin puhumaan asiasta. Ensimmäisellä kerralla jäin tuntienkin jonottamisen jälkeen sijalle n. 20 (en muista tarkkaa sijaa), kahdella viimeisemmällä kerralla on tullut myös jonotettu tunteja. Siinä odotellessa on vain koko ajan pyöränyt mielessä, että pystynkö tähän kuitenkaan. Ja sitten lopulta olen jänistänyt ja häippäissyt chatista ennen vuoroani.
Jotenkin niin vaikea saada itsensä pysymään siinä mielentilassa, että nyt oikeasti keskustelen tästä asiasta. Vaikeaksi tilanteen tekee sekin, että en voi edes puhua raiskausyrityksestä. Kun en tosiaan itsekkään varmaksi tiedä, että miten pitkälle tämä tuttu olisi todellisuudessa ollut valmis menemään. Tiedän vain, että hän ei kunnioittanut rajojani eikä kuunnellut kieltojani.
Ja siltä varalta, että joku kysyy: niin ei, en tule avaamaan tänne sen yksityiskohtaisemmin sitä, mitä on tapahtunut. Että sellaisten kysely on sitten ajanhukkaa, en noteeraa moisia kysymyksiä millään tavalla.
Tiedän, että tämä ei ehkä ole paras paikka puhua tällaisia, mutta yritämpä nyt kuitenkin. Onko täällä muita, joilla on ollut vaikeuksia tsempata itseään hakemaan apua samantyyppisessä tilanteessa?
Kommentit (9)
Soita kriisipuhelimeen. Sieltä voit saada myös muutaman keskusteluajan asian läpikäymistä varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tilanteesi on selvästi ollut traumaattinen sinulle, mutta olet ollut onnekas, sillä raiskausta ei kuitenkaan ole tapahtunut, koska ulkopuolinen saapui paikalle. Mitään häpeää tai syyllisyyttä ei sinun tarvitse tuntea. Asiaa ei kuitenkaan kannata sen enempää jäädä hautomaan. On hyvä tiedostaa, että olit onnekas, kun vältit mahdollisen raiskauksen ja mennä elämässä eteenpäin.
Kiitos vinkeistä. Pitää miettiä asioita. Tällä hetkellä jotenkin tosiaan tuntuu siltä, että kasvokkain en pysty asiasta keskustelemaan, puhelimessa puhuminenkin tuntuu jotenkin aika vaikealta ajatukselta. Mutta voihan nämäkin ajatukset vähän selkiytyä, kun eri vaihtoehtoja miettii. Kun vain rohkeus riittäisi.
Hyväksy vain se, että teit jotain sellaista tyhmää, jonka vuoksi oli teoriassa mahdollista joutua hyväksikäytetyksi. Jos haet apua tämän myöntämiseen, voit avata sellaisen haavan, että traumasi (jonka ilmestys murheesi nyt on) ryöpsähtää käsistä. Saoisin, että kestä huono olo ja anna haavojen olla, tai teet asiasta pahempaa.
Soita kriisipuhelimeen / tukilinjalle vielä uudestaan, selkeästi tarvitset keskusteluapua. Aluksi voi olla vaikea puhua mutta se auttaa. Jonottaessa puheluihin kirjoita ajatuksiasi paperille. Pahinta on välttää asiaa tai pakottaa itsensä unohtamaan tapahtunut ja haudata se omaan kroppaan, ennemmin tai myöhemmin sun täytyy löytää omien ajatusten kanssa sopu tapahtuneen kanssa. Antaa itsellesi anteeksi tapahtunut ja päästää irti häpeästä ja omasta, turhasta syyllisyydestä.
Teitkö rikosilmoituksen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tehnyt rikosilmoitusta. Ei sellainen oikeastaan edes tullut mieleen. Enkä usko, että ilmoituksesta olisi mitään hyvää seurannut. Mitään todisteita ei olisi ollut. Olisin vain suututtanut tämän tutun. Lisäksi enhän minä edes itse lopulta ole varma, olisiko tuo tuttu edes lopulta päätynyt raiskaamaan/ yrittämään raiskausta. Jotenkin tuntuisi hieman erikoiselta tehdä rikosilmoitus, kun en itsekkään varmaksi tietäisi, että mistä edes on ollut kyse.
Ehkä hieman hölmö kysymys, mutta kysympä silti: Jos haen keskusteluapua joltain ammattilaiselta (olkoon sitten vaikka kasvotusten, chatilla tai puhelu), niin mistä asioista silloin käytännössä puhutaan? Tai siis lähinnä mietin sitä, että pitäisikö silloin jotankin kovin yksityiskohtaisesti käydä tapahtumia läpi? En välttämättä haluaisi sellaista. Enemmän koen tarvetta keskustella asiaan liittyvistä tunteista: häpeästä, itsesyytöksistä yms.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ammattiavun idea on osittain se, että he osaavat viedä keskustelua rteenpäin ja kysyä oikeat kysymykst. Sinun ei tarvi etukäteen miettiä mitä kysyt. Kunhan saat soitettua/ chattailtua johonkin kriisipalveluun, niin keskustelu kyllä etenee.
Ammattilaisten ero ystäväapuun on se, että he ovat ulkopuolisia. Osaavat kuunnella ilman tunnemyrskyjä.
https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tyon_tueksi/vakivallan-e…
Olisitko yhteydessä johonkin seri-tukikeskukseen? Tuollaisen kokemuksen kanssa ei pidä missään nimessä jäädä yksin, se pitää purkaa johonkin.