Pyytämättä annetut kasvatus- ja kodinhoitoneuvot

Onko toisten neuvominen kasvatuksessa tai lasten- ja kodinhoidossa mielestänne normaalia ja hyväksyttävää, jos se tehdään hyvässä tarkoituksessa? Osaatteko ohittaa neuvot olankohtautuksella?

Olen kahden pienen koululaisen yksinhuoltaja ja esikoiseni on vähän normaalia haastavampi tapaus. Hän ei ole varsinainen erityislapsi, mutta olemme käyneet esimerkiksi perheneuvolassa hakemassa neuvoja ja perspektiiviä joihinkin arkipäivän haasteisiin. En tiedä johtuuko tämä enemmän yksinhuoltajuudestani vai toisen lapsen haasteista, mutta lapsen molemmat mummot ovat ottaneet tavaksi arvuutella erilaisia syitä lapsen "oireilulle" ja ehdottaa erilaisia ratkaisuja ja parannuksia lasten kasvatukseen, ruokavalioon ja esim. läksyissä tukemiseen.

En ota pienestä nokkiini ja ymmärrän että mummot tarjoavat neuvoja hyvää hyvyyttään, mutta kumpikaan ei ole edes läsnä arjessamme, ja alan olla kurkkuani myöten täynnä ehdotuksia. Vuosien aikana esikoiselta on löydetty ties mitä fyysistä sairautta ja nivel- ja lonkkavaivaa, kun hän ei ole liikunnallisesti niin aktiivinen ja rohkea kuin muut samanikäiset. On ehdotettu adhd:n testaamista, masennuksen hoitamista ja pohdittu tarkkaan mihin ja miten vanhempien ero on vaikuttanut. Kaikki omat tapani on syynätty ja punnittu tarkkaan suhteessa lapsen "oireiluun", ja jos teen jotain edes hieman normista poikkeavaa, varoitellaan mitä se saattaa aiheuttaa lapselle. En esimerkiksi syö aamupalaa, koska en yksinkertaisesti saa aamulla ruokaa alas, ja se huolestuttaa mummoja kun lapset saavat takiani huonon kuvan syömisestä. Varsinkin toinen mummoista on innokas keksimään asioita, joista "voisi olla kyse". Nämä asiat ovat yleensä jotain mitä olen tehnyt tajuamatta että se vahingoittaa lasta. Hyvä esimerkki, vaikka pieni asia onkin, on se kun hellittelin meillä hoidossa ollutta koiraa. Mummon mukaan lapseni koki silloin tulleensa hylätyksi ja tämän vuoksi "oireili" kun pyysin häntä myöhemmin pukemaan ulkovaatteet. Sen jälkeen vältin huomioimasta koiraa kyseisen mummon läsnäollessa.

En kuule neuvoja, diagnooseja ja syitä oireiluun joka päivä enkä edes joka viikko, mutta vuosien varrella niitä on kertynyt liikaa. Aiemmin olen osannut antaa niiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta nyt kun lapsella on todistetusti haasteita, tuntuu että jokainen kommentti ja neuvo pitää pystyä joko perustelemaan vääräksi tai ottaa vakavissaan. Perheneuvolassa olen saanut ainoastaan hyvää palautetta vanhemmuudestani ja jopa kehuja siitä miten otan lapsen haasteet huomioon, mutta siitä huolimatta mummojen kommentit jäävät pyörimään mieleeni päiviksi. Kuopuksella ei mitään ongelmia ole, ja mielestäni se todistaa että esikoisen käytös ei ole minusta lähtöisin, mutta mummoihin tällä ei ole mitään vaikutusta. Molemmat myös loukkaantuvat jos heitä koittaa neuvoa ja varsinkin oma äitini loukkaantuu sanomisesta herkästi. Pitäisikö vaan kasvattaa paksumpi nahka vai voiko tälle tehdä jotain?