Lue keskustelun säännöt.
Miten laihtuminen lihavasta hoikaksi on vaikuttanut elämääsi?
BMI 32
30.11.2019 |
Haen kysymykselläni motivaatation nostattajia laihdutukselleni, mutta myös negatiiviset kokemukset ovat tervetulleita? Mitä sosiaalisia, taloudellisia, yms. muutoksia seurasi laihtumisestasi? Kuinka paljon BMI pieneni, alku- ja loppulukemat)?
Kommentit (18)
Se riippuu ihan siitä oletko lähtökohtaisesti kaunis ihminen. Jos olet tavis niin sinä laihdut ja se on ok, mutta ei se ketään suuremmin liikuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- Parempi vireystila
- Parempi itsetunto ja itsevarmuus
- Ei herkkuja (ehkä tällä on jokin pieni taloudellinen vaikutus)
- Paljon vaatteita jäänyt isoksi, pitää ostaa uusia. Toisaalta jotkut vanhat vaatteet mahtuvat nyt päälle ja uusiakin on mukavampi ostaa, kun valikoimaa on enemmän.
- Ystävien/ tuttujen ihailu. Kyllä se vain tuntuu hyvältä vaikka kuulostaakin pinnalliselta
Laihduin nelikymppisenä 15 kiloa. Olen ystävien mielestä paljon nuoremman ja kauniimman näköinen. Kasvonpiirteet tulivat taas esiin. Miehet tuijottaa taas samalla tavalla kun olin nuorempi. :o
Vaatteita on paljon kivempi ostella ja tietyt vaatteet näyttävät nätimmältä päällä. Peilikuva on kiva. Ei hävetä kokovartalokuvat. On kiva fiilis olla yli nelikymppinen hoikka. :)
Haittoihin kuuluu se, että iho ei täysin palautunut, vaan on löysähkö ympäri kroppaa. Se vähän ahdistaa.
Se, kun päivittäisessä elämässä ei mieti ollenkaan sitä, että näyttävätkö vaatteet hyvältä, ei mieti ruokaa, ei koe mitään negatiivisia tunteita ruokaan tai kehoonsa liittyen, on pirteä ja iloinen olo ns. baseline eikä väsynyt ja v*ttuuntunut kuten lihavana. Tuota negatiivisten ajatusten läsnäoloa ei voi huomata ennen kuin saa elää ilman niitä. Ihan uskomaton vapaus.
BMI 28 -> 22. On yleisesti paljon parempi olo. Painon pudotuksen jälkeen aloitin myös harrastamaan juoksua, kun huomasin että jaksan ihan eri tavalla liikkua kuin aiemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lihavana ei pystynyt juoksemaan esim bussiin tai ylipäänsä mihinkään jos oli kiire. Laihdutin ruokavalion muutoksella ja lisäämällä liikuntaa. Liikuntaharrastuksesta löysin myös mieheni. Avioiduimme kolme vuotta sitten ja saimme vuosi sitten lapsen. Rahaa on säästynyt, kun en osta herkkuja jatkuvasti. Näytän mielestäni hoikkana paremmalta. Kaikista merkittävin laihtumista edesauttanut asia oli tietoinen ja varma päätös siitä, että muutoksen on tapahduttava.
Itselläni ei ole ylipainoa, mutta kaikki ylimääräinen kertyy ns. huonoihin paikkoihin. Jos Laihdun esim. 64 kg:sta 60 kg:aan niin pystyn pitämään ohuita kesävaatteita, ilman että vatsamakkarat piirtyvät vaatteen läpi. Takapuoleni on isomman näköinen kun vyötärö on hoikempi. Myös käsivarret hoikistuvat ja on kivempi olla esim. hihattomissa mekoissa. Jaksamiseen ei mitään eroa, kun tuo 64 kg ei ole edes ylipainon puolella.
Oma kokemukseni on siis se, että pienikin laihtuminen lisää itsetuntoa hurjasti ja voi pukeutua ns. vapaammin ja nauttia enemmän elämästä. Kuulostaa ihan älyttömältä, mutta psykologinen juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
- Parempi vireystila
- Parempi itsetunto ja itsevarmuus
- Ei herkkuja (ehkä tällä on jokin pieni taloudellinen vaikutus)
- Paljon vaatteita jäänyt isoksi, pitää ostaa uusia. Toisaalta jotkut vanhat vaatteet mahtuvat nyt päälle ja uusiakin on mukavampi ostaa, kun valikoimaa on enemmän.
- Ystävien/ tuttujen ihailu. Kyllä se vain tuntuu hyvältä vaikka kuulostaakin pinnalliselta
Ai niin, paino putosi 80 kilosta 60 kiloon (pituuteni on 164 cm)
Laihduin 120-kiloisesta 80-kiloiseksi ja elämä muuttui suuresti. Pääsin eroon uniapneasta ja fyysinen toimintakyky parani huomattavasti (esim. luistelu ja hiihto muuttuivat kömpelöitä ja arasta sujuvaksi). Ei tarvinnut enää pelätä vievänsä kahta penkkiä, hajottavansa toisten puutarhatuoleja, keksiä tekosyitä miksei tule vesiliukumäkeen jossa on 100 kg painoraja. Jaksaminen oli huomattavasti parempaa, arki kevyempää, mieliala parempi. Lisäksi tunsin itseni nätimmäksi. Kyllä sillä iso merkitys oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Herää vaan kysymys että miksi kukaan luopuisi näistä esiin tulleista asioista vapaaehtoisesti?
Puolitin painoni laihduttamatta. Sokeri- ja verenpainetaudit paranivat.
Rahansäästö on valtavaa, terveelliset eväät liitistä 2000 eur/v. Ennen lounas + mässyt 6000 eur/v.
Mässäilynautinnon olen menettänyt, ei tee enää mielikään ;-(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienoja onnistumisia täällä, onneksi olkoon! Ei minulla oikeastaan muuta sanottavaa ole :D
Pitäisi itsekin tiputtaa painoa (yksi vaatekoko niin olisin tyytyväinen). Tsemppiä kaikille tuleville hoikille!
voi sanoa että minulla oli lapsuus ja nuoruus , sitten lihavuus, ja nyt aikuisuus.
tuo lihavuus oli kuin koomassa oloa ,henkisesti ja fyysisesti.
nyt hoikkana olen saanut enemmän aikaan vuodessa kuin lihavana 5 vuodessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen laihtunut normaalipainoisesta hoikaksi, alle 5 kg.
Aiemmin vartaloni oli aika tasapaksu, nyt vyötärö erottuu ja varsinkin paljas vatsa näyttää hyvältä. Raajat näyttävät pidemmiltä.
Reidet eivät hankaa yhteen. Olo on kevyempi ja tuntuu hyvältä, kun vaatteet eivät kiristä. Käytän siis samoja vaatteita.
BMI 26 -> 20. Menkkakivut helpottivat, en hengästy koko ajan, yskät menevät nopeammin ohi. Yllättävä muutos, koska en kuitenkaan ollut pahasti ylipainoinen.
Vierailija kirjoitti:
Herää vaan kysymys että miksi kukaan luopuisi näistä esiin tulleista asioista vapaaehtoisesti?
Se on hyvä kysymys. Syntyi lapsi, syntyi toinen. Imetys takkusi, hiilaritankkaus helpotti herumista, graavi univaje lisäsi makeanhimoa, herkut rentoutti ja toimi mielialalääkkeenä, paino lähti rajuun nousuun, lihominen masensi entisestään, liikkumaan (mikä oli aiemmin auttanut pitämään pään kasassa) ei päässyt, siinä missä joku otti hermosavut ja joku toinen lasin viiniä, minä söin itseni lapsuudesta tuttuun tapaan turvallisen täyteen ja tunsin miten kiristävä tunne leukapielistä helpotti, asiat asettui mittasuhteisiin, suhina korvissa helpotti, osasin pysähtyä ja rentoutua. Uhmiksen raivotessa eteisessä kävin salaa laittamassa palan suklaata suuhuni ja jaksoin olla taas lempeä aikuinen. Itkin neuvolassa, itkin kaverille, itkin sairaanhoitajalle, kaikki jankutti "mutta pärjäätte kuitenkin?" kunnes en jaksanut itkeä. Apua en saanut. Aloin menettää hermoni lasten kanssa ja käyttäytyä aggressiivisesti lapsia kohtaan, hain apua naisten väkivaltatyöstä ja söin, koska se oli ainoa tuntemani tapa tasata tunteita. Söin ja söin, sillä pysyin kasassa, en lyönyt tai tukistanut ketään, en jättänyt lapsia, enkä ajanut yksin kaupalle autoillensa lyhtypylvääseen vaikka ajattelinkin että vitsit kun olisi helppoa, ei tarvitsisi enää jaksaa mitään. Välillä osasin myös olla syömättä, jopa kuukausia, silloin sain hallinnan tunteen ja palkinnon rajusta laihtumisesta ja ketoosissa olin lähes maaninen.
Painan nyt 50 kg enemmän kuin kuopuksen syntymän jälkeen, enkä kadu, koska syömällä selvisin. Edelleenkään en saa psyykkistä tukea saati terapiaa, koska syömällä olen säilyttänyt toimintakykyni (en kaltoinkohtele lapsia, selviän työstäni). Nykyään voin jo paljon paremmin, en ole masentunut mutta syömishäiriöinen kyllä. Ei tuottaisi mitään ongelmia lopettaa taas syöminen vaikka 3 kuukaudeksi ja elää pelkillä vlcd-litkuilla, mutta normaaliin syömiseen en pysty koska se ahdistus, joka syntyy herkkurentoutumisen puutteesta vain paisuu ja paisuu ja musta tulee kireä mulkero. Mikä sitten määritellään vapaaehtoiseksi. Oma valinta, juu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Herää vaan kysymys että miksi kukaan luopuisi näistä esiin tulleista asioista vapaaehtoisesti?
Se on hyvä kysymys. Syntyi lapsi, syntyi toinen. Imetys takkusi, hiilaritankkaus helpotti herumista, graavi univaje lisäsi makeanhimoa, herkut rentoutti ja toimi mielialalääkkeenä, paino lähti rajuun nousuun, lihominen masensi entisestään, liikkumaan (mikä oli aiemmin auttanut pitämään pään kasassa) ei päässyt, siinä missä joku otti hermosavut ja joku toinen lasin viiniä, minä söin itseni lapsuudesta tuttuun tapaan turvallisen täyteen ja tunsin miten kiristävä tunne leukapielistä helpotti, asiat asettui mittasuhteisiin, suhina korvissa helpotti, osasin pysähtyä ja rentoutua. Uhmiksen raivotessa eteisessä kävin salaa laittamassa palan suklaata suuhuni ja jaksoin olla taas lempeä aikuinen. Itkin neuvolassa, itkin kaverille, itkin sairaanhoitajalle, kaikki jankutti "mutta pärjäätte kuitenkin?" kunnes en jaksanut itkeä. Apua en saanut. Aloin menettää hermoni lasten kanssa ja käyttäytyä aggressiivisesti lapsia kohtaan, hain apua naisten väkivaltatyöstä ja söin, koska se oli ainoa tuntemani tapa tasata tunteita. Söin ja söin, sillä pysyin kasassa, en lyönyt tai tukistanut ketään, en jättänyt lapsia, enkä ajanut yksin kaupalle autoillensa lyhtypylvääseen vaikka ajattelinkin että vitsit kun olisi helppoa, ei tarvitsisi enää jaksaa mitään. Välillä osasin myös olla syömättä, jopa kuukausia, silloin sain hallinnan tunteen ja palkinnon rajusta laihtumisesta ja ketoosissa olin lähes maaninen.
Painan nyt 50 kg enemmän kuin kuopuksen syntymän jälkeen, enkä kadu, koska syömällä selvisin. Edelleenkään en saa psyykkistä tukea saati terapiaa, koska syömällä olen säilyttänyt toimintakykyni (en kaltoinkohtele lapsia, selviän työstäni). Nykyään voin jo paljon paremmin, en ole masentunut mutta syömishäiriöinen kyllä. Ei tuottaisi mitään ongelmia lopettaa taas syöminen vaikka 3 kuukaudeksi ja elää pelkillä vlcd-litkuilla, mutta normaaliin syömiseen en pysty koska se ahdistus, joka syntyy herkkurentoutumisen puutteesta vain paisuu ja paisuu ja musta tulee kireä mulkero. Mikä sitten määritellään vapaaehtoiseksi. Oma valinta, juu.
Mulla tuohon auttoi ainoastaan se, että otin joka päivä omaa aikaa ja täytin sen liikunnalla. Löysin urheilusta sen rentoutumisen, joka aiemmin tuli vain ruoasta. Ei se helppoa ollut, mutta siinä asiassa piti olla itsekäs ja keskittyä vain itseeni.
No vaatteet mahtui paremmin päälle, ja oli itselläni huomattavasti parempi ja helpompi olla. Mielestäni olen myös nätimmän ja nuoremman näköinen hoikempana, silmätkin tulee ihan erilailla esiin kasvoissa.
Laihduin 16kg.